Reps! Räps! Let's go!

Nythän on kuulkaa niin, että tekis mieli vaan repäistä ja lähteä jonnekin. Siis ihan pidemmäksi aikaa. Toisaalta vähän jopa pelottaa, vähintäänkin jännittää. Etenkin kaikenlaiset asioiden järjestelyt, jos lähtee.

Epäilen, että vuoden vaihteesta alkanut tavaroiden ym. siivousvimmani sähköpostissa, varastossa ja kotona johtuu tästä. Alitajuisesti minua pusketaan yrittämään päästä eroon ylimääräisestä tavarasta, että joku päivä, kun saan tarpeekseni, vain otan ja lähden. Ei ole tavaran paljous esteenä. Asioiden järjestelyä toki riittänee siltikin, mutta helpompaa se joka tapauksessa olisi, en epäile hetkeäkään. 

Tämä toisaalta olisi ihan viisautta, ei täältä näytä töitä löytävän ja en ole kuitenkaan valmis vain lepäämään laakereillani. Opiskelukaan ei oikein onnistu, jos ei keksi alaa... Ja sitten olisi se oikeastaan vielä suurempi kysymys opintojen rahoituksesta. Eli ei kun vaan tyhjentelemään hyllyjä, kaappeja ja komeroita ja varautumaan irtiottoon. 

Vietin hänen kanssaan tunteja

Tutustuin eilen uuteen tuttavuuteen, Sallyyn. Jokin hänessä veti puoleensa. Kovasti. Vietin hänen kanssaan aikaa tunteja. Tuntikausia. En malttanut laskea häntä käsistäni. Lopulta oli kuitenkin pakko - pitihän minunkin nukkua välillä.

Ensisilmäyksen loin häneen Joensuun pääkirjastolla arviolta pari viikkoa sitten. Vihreä tekee minulle hyvää, ehkä se viehätti. Samoin särmikkyys. Omaperäisyys. Kontrastit ulkomuodossa. Esittely tapahtui juuri oikealla kaavalla ja minut saatiin kiinnostumaan. 

Sillä esittelyänsä lainaten "mitä outoa siinä on, mitä hän teki. Hän vain toteutti isänsä toiveen - heitti hänet roskiin, kun tämä kuoli. Nyt Sally on yllättäen kaikkien huomion keskipisteenä, eikä kyse ole vain mediasta ja poliisista. Jostain menneisyydestä, jota hän ei muista, nousee uhkaava varjo." Tämän kirjan esittelyteksti takakannessa on - houkutteleva. Kansi kokonaisuudessaan on houkutteleva...

Liz Nugentin Särmikäs Sally Diamond on... Koukuttava? Kierohkolla tavalla samaistuttava? Yllättävä? Odotuksia herättävä? LÖYTÖ. En ole vielä lopettanut Sallyyn tutustumista, mutta minun piti jo päästä kertomaan teille hänestä. Kehottaa teitäkin tutustumaan häneen. Suositella teitäkin tutustumaan häneen. Pakottaa en teitä voi tutustumaan Sallyyn - mutta voin antaa vahvan suosituksen. Itse aion tutustua myös Sallyn luojan muihin teoksiin. Särmikäs Sally Diamond! 

Kille Kirva ja Leo Leppäkerttu avartavat maailmaansa

Varoitus! Sisältää tekstiä, joka voi järkyttää herkimpiä sieluja. Kaikki osapuolet selvisivät tapahtumista erittäin lievin kolauksin.

Kille Kirva ja Leo Leppäkerttu päättivät lähteä maailmalle. He etsivät keskustan linja-autopysäkillä sopivan uhrin jalkoja ja kun eräs pahaa aavistamaton, suht vaaleajalkainen uhriksi sopiva istuutui lepuuttamaan jalkojaan ja odottamaan sateen laantumista sekä linja-auton saapumista, he näkivät tilaisuutensa tulleen. 

"Haa" Tuossa! Tuonne!" Leo Leppäkerttu rohkaisi mielensä ensin. Hän hyppäsi sulavasti ihmisen oikeaan jalkaan. Kille Kirvakin uskaltautui laskeutumaan jalalle. Hän valitsi laskeutumisalustakseen vasemman pohkeen. Jalkojen jatke näki linja-auton saapuvan ja askelsi reippaasti sisään kulkuvälineeseen.  "Hehhehheh hee, he hee... Kjäh, kjäh! Se ei huomannut mitään - huomasitko?!! Me päästiin jo näin pitkälle, eikä meidän tarvinnut maksaa siitepölyn hiukkastakaan. Tästä se maailman valloitus alkaa!" Kille Kirva erehtyi äännehtimään kamulleen, kun pahaa edelleen aavistamaton jalkojen jatke oli istahtanut linja-auton penkkiin. Silloin ihminen huomasi tunsi jaloissaan ylimääräistä painolastia. 

Ihminen katsoi toista jalkaansa, huomasi Leo Leppäkertun, kaivoi puhelimensa esiin, otti Leosta kuvan - ja päätti antaa Leolle ilmaisen kyydin määränpäähänsä - mikä hän olisi estämään söpön, pienen, punaisen leppäkertun maailman avartumista? Killen huomattuaan hän sen sijaan suorastaan säikähti. Kaupunkilaistuneella maalaisella ei näemmä ollut erityisen hyvää tartuntapintaa siihen, mikä eläin on vaarallinen ja mikä ei - ja refleksinä hän antoi Kille Kirvalle näyttävän luunapin näpsäyttäen tämän kauas, kauas pois pohkeestaan. Kille lensi, lensi ja lensi. Hämmentyneenä hän pyöri ja pyöri ilman halki. Hän yritti räpsytellä pienen pieniä siipiään - ja sai kuin saikin ilmaa niiden alle. Juuri sillä hetkellä linja-auton ovella seisonut toinen ihminen käännähti sulavasti niin, että ilmavirta käänsi Killen lentolinjaa ohjaten Killen lopulta ulos linja-autosta. Ovi painui kiinni Killen edestä. Kille huokasi syvään, oikoi kirvan karvansa - muuten hän oli selviynyt vahingoittumatta -  ja päätti jäädä odottamaan ystävänsä Leon paluuta. Kirva -nuorukainen oli varma, että Leo palaisi - ellei muuten, niin ainakin kehuskellakseen Killelle päässeensä niinkin pitkän matkan kuin neljän kilometrin päähän! "Olihan kokemus", Kille huokaisi - ja suunnitteli jo seuraavia hullutuksia ja ideoita, joita esittelisi rakkaalle ystävälleen Leo Leppäkertulle tämän palattua.

Humps

 Päässä kumisee. Humisee. Silmissä sumenee. Ikään kuin irtaannun ruumiistani, katselen kävelyäni ulkopuolisen silmin. Tunnen kurkussani epämääräisen tunteen. Ei kiristystä, ei kuristusta, ei ns. pala kurkussa. Hyvin epämääräinen tunne, joka säteilee korviin.

Korvat lukkiutuvat. Nielaisen. Korvat avautuvat. Himpun. Jatkan kävelyä. Mieleni tekisi vain lukittautua neljän seinän sisään - ja sitä myöten olen ostoksetkin tehnyt. Luulen melko vahvasti, että kyse on jonkinasteisesta paniikkikohtauksesta. Olen keskustellut aiempina vuosina saamistani samantyyppisistä tuntemuksista vertaisasiantuntijan kanssa ja saanut myös häneltä silloiselle(kin) oletukselleni vahvistuksen. Tiedän siis, mitä tehdä nyt: kiinnitä huomiosi johonkin yllättävään. Huolimatta ruokien kylmäketjun katkeamisvaarasta alan katsella ojan pohjalle päin. En oksentaakseni. Ei sekään kaukana ole. 

Katselen. Ojan pohjalle, ojan pientareelle. Kukkia, höytyviä, kärpäsiä. Kärpäsiä kukissa! Mustaa keltaisella! Vaaran väriyhdistelmä - siitäpä otan kuvan. Kuvan. Kuvan. Ja vielä kerran kuvan. Olotila meni ohi - tällä kertaa. Nyt tiedän pystyväni voittamaan sen jälleen. Pystyn siihen - kuten moneen muuhunkin asiaan. 

Kauniin ja aurinkoisen kesäpäivän aamupalaelämys

 Tori oli remontissa. Kahvilat ja ravintolat olivat väistötiloissa Sinisellä virralla ja Keskuspuistossa. 

Tuumailija käveleksi torin seutuvilla. Minne mennä, mistä tulin? Menenkö sisätiloihin KahviOnniin vai menenkö Marttakahvioon Siniselle virralle? Jäänkö ulos, aurinkoon? En. Jään kuitenkin ulos, mahdollisimman varjoon. 

Hän osti ne tavalliset Marttakahvion ostoksensa; riisipiirakka munavoilla ja kahvi. Säästyypähän siltä vaivalta, että pitäisi itse opetella tekemään piirakoita. Säästyypähän siltä vaivalta, että pitäisi lauantaipäivänä tehdä aamiaisensa eteen ylipäänsä mitään. Muuta kuin maksaa ja kantaa pöytään, mutta sen nyt voi tehdä lauantainakin. 

Hän löysi suhteellisen varjoisan pöydän. Istahti alas. Hämmenteli kahviaan puisella tikulla. Maistoi piirakkaa - mmmmm... Suussa sulavaa. Hän nautti makuelämyksestä ja pakotti itsensä rentoutumaan ja päästämään irti villeinä vaeltavista ajatuksista. Onnistuakseen siinä hän hidasti syömistään, hidasti juomistaan, katseli ympärilleen - ja järkyttyneenä jäi seuraamaan luontoa keskellä kaupunkia. 

Naakka ja pikkulintu - hänen tietämyksensä linnuista loppuu siihen, se nyt vaan oli joku pikkulintu - tepastelivat muutaman metrin päässä aivan suoraan hänen nenänsä edessä. Jotain mielenkiintoista syömistä löytäneet, hän tuumi mielessään, ja kuitenkin jotain luonnosta tietävänä jäi jännityksellä seuraamaan tapahtumien kulkua samalla kahviaan siemaillen. Pikkulintu oli rohkea. Tyhmän rohkea. Syötävän murusia oli enää viimeinen jäljellä, sekä linnuilla että hänellä. Pikkulintu nappasi viimeisen murusen naakan nokan edestä ja sipsutti muutaman askelen edemmäs naakasta nauttimaan voitostaan. Oho, katsotaan, mitä nyt tapahtuu - tuo ei ollut fiksu teko, hän ajatteli itseksiään ja nielaisi äkkiä viimeisen palasen piirakastaan ettei menettäisi ruokahaluaan. Pikkulinnun ilo jäi lyhytaikaiseksi. Samoin sen elo moisen teon jälkeen. Naakka aivan oikeasti katsahti ympärilleen sinisillä silmillään - ettei kukaan vain näe, hän ajatteli sen tarkistavan - ja muina miehinä nappasi pikkulinnun nokkaansa, lennähti läheisen koivun latvaan ja... No, lopun arvannette itsekin. Kaikki tapahtui niin nopeasti, että hän ei ehtinyt yrittääkään tehdä mitään. Säikyttää naakkaa. Puuttua asiaan. Aivot ehtivät rekisteröidä tulevan tapahtuman, mutta eivät välittää keholle käskyjä tehdä jotain. 

Olipahan aamiainen, hän ajatteli. Sen verran hän asiasta järkyttyi, että hänen oli pakko kertoa tapahtuneesta sisaruksilleen Whatssappilla. Pienimuotoinen väittely syntyi siitä, kun Joku uskalsi epäillä, onko kyseessä naakka, korppi vai varis. Hän pysyi kannassaan. Sen verran hänkin linnuista tiesi, että naakka on se sinisilmäinen...