Asioiden lokerointi

Minulla on tapana lokeroida asioita.

Työkaverini eivät tapaa ystäviäni ja kavereitani kuin vahingossa. Perheeni ei tapaa ystäviäni ja kavereitani kuin vahingossa. Tuo asia liittyy tähän ja ei liity tuohon. 

Olen miettinyt mistä lokerointi johtuu. Tunnistan kaipaavani järjestystä ja raameja elämään monella tavalla. Hallinnan tunnetta. Kun asiat ja tavarat ovat järjestyksessä, voin olla tehokas ja kaikki on selkeämpää. 

En koe ikinä esittäväni mitään eri henkilöiden kanssa tekemisissä ollessa. Olen oma itseni, koska voin fyysisesti pahoin mikäli esitän jotain. Haluan edetä ihmisten ja asioiden kanssa omaan tahtiini ja osin varmaan senkin vuoksi olen pitänyt eri sidosryhmäni erillään. Puhun ystävieni ja perheeni kanssa sellaisista asioista, joista en halua työkaverien kuulevan, joten varmistan asian pitämällä heidät erillään. Sama toisin päin.

Lokerointi muotoutuu. Muovautuu. Pikku hiljaa en koe pahaksi sitä, että osa perheestäni ja ystävistäni on tavannut toisensa - ovathan he kuulleetkin toisistaan paljon ja lähetelleet toisilleen terveisiä vaikka eivät ole tavanneetkaan. Olen jopa harkinnut "sekoittavani" tätä ihmispalettia jossain vaiheessa, mutta korona sotki sen idean. Viimeistään jokusen vuoden päästä minulla on toinen mahdollisuus laajentaa lokeroita - ja ehkä aion sen jopa käyttää. Vaikuttaahan siltä, että katastrofia siitä ei seuraa - vaikkakin esimerkkiotanta on pieni ja vahingossa saatu.

Vähäkin riittää

Huomioon ottaminen ja näin sen tunnustaminen, että toinenkin on olemassa ja merkityksellinen, on tärkeää, mutta se saa edelleen liian vähän huomiota tässä kovassa maailmassa. Pienelläkin sanalla tai teolla voi olla suuri merkitys, joka ei näy ainakaan heti ulospäin, mutta voi jäädä kaivelemaan kuulijansa sielun sopukoissa. 

Pieniä asioita. Pieniä sanoja. Pieniä tekoja. Tervehdys sisään astuessa ja kiitoksen huikkaus bussista poistuessa. Edes pieni nyökkäys ja vieno hymy sen merkiksi, että olet huomannut tutun vastaantulijan, vaikka et voikaan sanallisesti tervehtiä, koska selität jotain suu vaahdossa lenkkikaverillesi. Toisen asiakkaan kysymys "luetko iltapäivälehtiä", kun lopetat paikallislehden lukemisen - hän on juuri lopettanut iltapäivälehtien lukemisen ja lähtöä tehdessään tarjoaa lehtiä sinulle. Naapurin kanssa muutaman sanan, edes tervehdyksen, vaihto ohimennen tavatessa. Tulkkaus, kun huomaat, että esittelijältä puuttuu englanninkielinen esite ja sanavarasto on puutteellinen. Kuunteleminen eikä vain kuuleminen. Kannustavat sanat, vaikka joukkuekaveri laukoo ohi - yritys on ollut hyvä. 

En tiedä - tai ainakaan muista - miksi, milloin ja missä minua on opetettu tervehtimään naapureita, kiittämään bussikuskeja, pitämään ovia auki perässä kulkijoille, olemaan olematta hyökkäävä asenteissani, mutta olen kiitollinen siitä. Ja siitä, että en ole antautunut sille itsekkyydelle, jota tässä maailmassa pärjääminen tuntuisi välillä vaativan. Ehkä juuri siksi jään joskus nuolemaan näppejäni. Ehkä siksi tuntuukin erityisen hyvältä, kun sählykaveri (kuulemma) hienon onetimerini jälkeen osoittaa arvostustaan fistbumpilla ja sanoin. Ehkä siksi hän saa minut hämilleni. Ehkä siksi yllätyn.