Korvat kaupungilla

Olen utelias. Olen kielitaituri. Minulla on kielikorvaa. Olen tarkkakuuloinen. 

Edellä mainitut seikat aiheuttavat joskus tahatonta salakuuntelua julkisilla paikoilla. Riippuen aiheesta ja tilanteesta saatan olla jopa lähellä osallistua keskusteluun. Häpeämätöntä. Röyhkeää. Rohkeaa. Riippuen aiheesta ja tilanteesta.

Vuosia sitten venäjän kielen opettaja avoimessa ammattikorkeakoulussa kysyi ryhmältä, kuinka moni salakuuntelee kaupungilla. Kuinka moni höristää korviaan, kun kuulee venäjänkielistä puhetta? Noin puolet myönsi. Veikkaan, että todellisuudessa kuuntelijoiden määrä on vielä suurempi. Oman kokemukseni perusteella venäjä on sellainen kieli, jota on käytettävä, että se pysyy muistissa ja sitä uskaltaa puhua. Kun siis ruokakaupassa ohitse painelee rivakasti kaksi rouvaa, jotka puhuvat kovaan ääneen venäjää ja sieltä tunkeutuu alitajuntaan muutamia tuttuja sanoja, huomaan unohtuvani hetkeksi miettimään, mitähän ne muut sanat olivat. Kunnes todellisuus iskee ja on jatkettava ruokaostosten keräilyä.

Viime syksynä Amsterdamin lentokentällä odotellessani porttien aukeamista eteeni pysähtyi kaksi suht kovaan ääneen puhuvaa naishenkilöä. Lentokentän hälinänkin läpi tarkka korvani erotti muun kielen kuin englanti. Tapahtui se, mitä yleensä tällaisissa tilanteissa tapahtuu: kuuntelen automaattisesti tarkemmin arvuutellen, mikä kieli on kyseessä. Pitkään ei nyt tarvinnut arvuutella, kun sain selville, että portugali. Puhe jatkui ja jatkui ja minä häveliäisyyttäni lopetin kuuntelun melko pian. Kunnes. Koneessa huomasin, että naiset istuvat minun selkäni takana ja taukoamaton puhe jatkuu, hauskaa on ja läpi käydään mm. toisen naisen sisaren asioita. Naiset nauroivat keskenään ja nauroivat lentoemännän kanssa, joten luonnollisesti jopa hetken harkitsin yllättäväni heidät kääntymällä ja osallistumalla keskusteluun - varmaankin suurimmaksi osaksi vielä kuitenkin englanniksi, vaikka portugaliakin jonkun verran osaan. Luovuin kuitenkin ajatuksesta, koska vieruskaverini oli melko tuskastuneen oloinen. Tämä mieshenkilö loi naiskaksikkoon tuimia katseita lähes koko lennon ajan ja olisi selvästi halunnut naisten olevan häiritsemättä hänen istumistaan hauskanpidollaan. Kuvitelkaapa, mitä olisi tapahtunut, jos minäkin olisin hänen vierestään ruvennut kantavalla äänellä osallistumaan keskusteluun selkäni taakse, nyrjäytellen niskojani ja kiemurrellen penkilläni...

Alkuvuodesta Joensuun paikallisbussissa istuin luurit korvilla kuunnellen musiikkia. Eräällä pysäkillä kyytiin nousi ulkomaalainen kolmikko, vanhempi mies ja nainen sekä nuorempi nainen. He istahtivat vastapäätäni ja viereeni. Luurien läpi erotin, että he puhuvat jotain muuta kuin englantia ja PSIM! aivoni alkoivat pohtia, mitä. Korvani höristyivät. Jopa musiikin läpi olin jo erottanut muutamia sanoja tarkoituksettomasti. Italiaa. Ei ole espanjaa, ei portugalia, mutta ehkä italiaa... Häpeilemättä kolmikko ihmetteli Joensuuta ja yritin olla kuuntelematta. Kunnes tuli tilanne, jonka mietin voineen paljastaa sen, että ymmärrän heidän puheitaan. Jännä muuten, että sitä toivoo ettei paljastuisi "salakuuntelijaksi", vaikka jokainen ottaa julkisella paikalla puhuessaan riskin tulevansa kuulluksi. Mutta se tilanne: olimme Länsikadun liikenneympyrässä ja nuori nainen selittää käsittääkseni, että näitä on nyt tehty paljon Joensuuhun. Ja jompikumpi vanhemmista ihmisistä vastaa, että "on kuin Milanossa". Siinä vaiheessa hymyilin hieman, mutta toivoin, että he luulisivat minun hymyilevän musiikille luureissani 😄

Ja lopetin kuuntelemisen. 

Vähäkin riittää

Huomioon ottaminen ja näin sen tunnustaminen, että toinenkin on olemassa ja merkityksellinen, on tärkeää, mutta se saa edelleen liian vähän huomiota tässä kovassa maailmassa. Pienelläkin sanalla tai teolla voi olla suuri merkitys, joka ei näy ainakaan heti ulospäin, mutta voi jäädä kaivelemaan kuulijansa sielun sopukoissa. 

Pieniä asioita. Pieniä sanoja. Pieniä tekoja. Tervehdys sisään astuessa ja kiitoksen huikkaus bussista poistuessa. Edes pieni nyökkäys ja vieno hymy sen merkiksi, että olet huomannut tutun vastaantulijan, vaikka et voikaan sanallisesti tervehtiä, koska selität jotain suu vaahdossa lenkkikaverillesi. Toisen asiakkaan kysymys "luetko iltapäivälehtiä", kun lopetat paikallislehden lukemisen - hän on juuri lopettanut iltapäivälehtien lukemisen ja lähtöä tehdessään tarjoaa lehtiä sinulle. Naapurin kanssa muutaman sanan, edes tervehdyksen, vaihto ohimennen tavatessa. Tulkkaus, kun huomaat, että esittelijältä puuttuu englanninkielinen esite ja sanavarasto on puutteellinen. Kuunteleminen eikä vain kuuleminen. Kannustavat sanat, vaikka joukkuekaveri laukoo ohi - yritys on ollut hyvä. 

En tiedä - tai ainakaan muista - miksi, milloin ja missä minua on opetettu tervehtimään naapureita, kiittämään bussikuskeja, pitämään ovia auki perässä kulkijoille, olemaan olematta hyökkäävä asenteissani, mutta olen kiitollinen siitä. Ja siitä, että en ole antautunut sille itsekkyydelle, jota tässä maailmassa pärjääminen tuntuisi välillä vaativan. Ehkä juuri siksi jään joskus nuolemaan näppejäni. Ehkä siksi tuntuukin erityisen hyvältä, kun sählykaveri (kuulemma) hienon onetimerini jälkeen osoittaa arvostustaan fistbumpilla ja sanoin. Ehkä siksi hän saa minut hämilleni. Ehkä siksi yllätyn. 

Linssilude

 "Sitä oltiin taas lehteenkin päästy!" aloitti entinen työkaveri, kun soitti minulle työasiassa. "Miten niin, taas, enhän mie oo ollu viimeksi kuin... 2016 lehdessä?" Vastaus kuului, että eipä sitä kovin moni niinkään usein ole...

Jep. Miellän itseni enemmänkin kuvaajaksi kuin kuvattavaksi, olivatpa olosuhteet mitkä ja millaiset hyvänsä. Kaksoisleuka ja niin pois päin 😛 Kuvaan kameralla, kännykällä ja sanoilla. Sanoilla kirjallisesti paremmin kuin suullisesti. Osaan kuitenkin tarvittaessa vakuuttaa myös suullisesti. Kun vain maltan miettiä, mitä suustani päästän. Ja kun minun annetaan miettiä eikä harhauteta muihin ajatuksiin puhumalla päälle. Minä osaan malttaa, ja kun maltan, osaan!

Miksi sitten olen ollut näinkin useasti lehdessä? Ja nimenomaan maakuntalehdessä? Ensimmäiseen kysymykseen on helppo vastata: liikun paljon yleisillä paikoilla ja jos minulta kysytään jotain, vastaan. Tuon mielelläni mielipiteeni julki. Osaan myös tarvittaessa perustella ne. Ja hyvin. Välillä saatan miettiä jälkikäteen, mitä suustani tulinkaan päästelleeksi, mutta onneksi nämä toimittajat ovat ammattilaisia ja osaavat sensuroida sieltä turhat löpinät pois ja jättää ydinsanoman. 

Siihen en kyllä osaa vastata, miksi olen ollut niin "usein" lainattavana ja kuvattavana juuri maakuntalehdessämme Karjalaisessa enkä esim. paikallistakin paikallisemmassa Karjalan Heilissä - joka on vuosikausia ollut ja on edelleenkin mainio lehti (ainakin jos heittää välissä nykyään väkisin tulevan yläilmoihin liittyvän läpyskän heti avaamatta paperinkeräykseen kulkematta asunnon kautta). Usein siinä tuntuu olevan jopa enemmän luettavaa kuin Karjalaisessa... Tuleva Itäsuomalainen (nykyinen Viikko Pohjois-Karjala) ja Vaarojen Sanomat taas - noh, pieni levikki, ja toisaalta taas en ehkä kuitenkaan niin paljon liiku missään, missä heidän toimittajiinsa voisi törmätä. Vaikka lähes kuukausittain juukailuakin harrastan. 

Eli sitten vaan suunnittelemaan seuraavaa linssiluteena oloa. Vuonna 2016 jutun aiheena oli tukin uitto, viime viikonloppuna patsaat ja muistomerkit. Seuraava meikäläisen patsastelu tulisi siis loogisesti olla vuonna 2032 ja minkäs tiimoilta? Mitä tapahtuu vuonna 2032? Onko silloin edes lehteä, jossa paistatella? Täytyykö minun etsiä joku uusi paikka auringossa? Hmm...

Muutos

Mitä minä tarvitsen? Mikä minulle on parasta juuri nyt? Mikä minulle tekee hyvää? Mitä minä haluan?

Ajattelutapani on muuttunut, havahduin tänään. Moni sanoisi, että väärään suuntaan, mutta kun kyseessä olen minä - suunta on oikea, uskokaa pois. 

Aiemmin olen aina ajatellut ensin muita ja sitten, jos edes sitten, itseäni. Kliseisesti elämä on opettanut. Haastavaa tämän uuden ajattelutavan kanssa on edelleen aika ajoin, mutta esimerkiksi tänään puhuttuani Virallisen henkilön kanssa jalkani veivät minut automaattisesti kantakahvilaani paikkaamaan väliin jääneen iltapäiväkahvin aiheuttaman kofeiinipuutoksen. Sieltä lähdin pirteämpänä kohti polkupyörääni, kunnes hoksasin pyörälle jo saavuttuani, että ei minulla oikeasti ole mikään kiire. Mihinkään. 

Mikä minulle juuri nyt tekisi hyvää? Mikä tuntuisi hyvältä? Mitä voisin tehdä, syödä tai juoda? Onko loppujen lopuksi pakko tehdä mitään? Miten voisin välttää kaikenlaisen vapaa-ajalla tekemisen ja suorittamisen? Hetken kaupungilla hortoilun jälkeen olin saanut vastaukseni. Harmaat aivosoluni olivat suorastaan läväyttäneet vastauksen päin näköäni kesäisen auringonpaisteen motivoimana. Ne olivat suorastaan kirkuneet minulle, mikä tekee hyvää. Mitä tarvitsen juuri nyt. Monet tekijät yrittivät lyödä kapuloita rattaisiin sen minkä ehtivät, mutta lopulta pääsin valmiin pöydän ääreen. Ah, kuinka rentoa - ja juuri sitä, mitä nyt, juuri tällä hetkellä, tarvitsen. 

Sattumalta tapasin myös siskontyttöni eikä sekään yhtään hullumpaa ollut, mukava kahdenkeskinen rupatteluhetki 😄

Omien teiden kulkija

Olen aina kulkenut hieman omia polkujani. Joskus se tekee hyvää, joskus ehkä asiat turhan hankaliksi. Yleisesti ottaen kuitenkin lopputulos on ensin mainittu. 

Itsepäinen tai omatahtoinen, kumpi nyt positiivisemmalta kuulostaakaan - sitä olen ollut koko ikäni. Se on synnynnäinen ominaisuus, osa temperamenttiani. Kun päätän tehdä jotain jollain tavalla, se myös tehdään mahdollisuuksien rajoissa - toki olen ensin analysoinut, mikä tapa minulla toimii. Kun päätän, että jokin asia on jollain lailla, osaan käyttää sellaista äänensävyä, että voin kuulostaa jopa jyrältä - siskoni sanoin "Miten sinä saat tuon kuulostamaan siltä, että se on yksi ja ainut totuus?". Eikä hän sanonut sitä käsittääkseni hyvässä mielessä. Eikä hän ole ainut, joka asiasta on maininnut - mutta onneksi kuitenkin mainitsijat ovat yhden käden sormilla laskettavissa.

En pidä komentelusta; asiat sujuvat vallan supsikkaasti, kun minua osaa käsitellä (aivan, kuten dog handleri 😆), mutta huolimatta siitä, että äänensävy olisi väärä, hoidan kyllä mahdollisuuksieni rajoissa mitä hoitaa pitää. Toisaalta taas, mikä pahempaa ja ehkä itselleni jopa tuhoisampaa, en pidä siitä, että minun pitää kertoa toisille mitä tehdä. Neuvon kyllä mielelläni osaamassani asiassa, mutta en komenna - edellyttäen, että neuvon saajakin on oikealla asenteella liikenteessä. Jos joudun ottamaan tiukan linjan jonkun asian saattamiseksi loppuun, saatan harmitella sitä pari päivää ja vielä vuosia myöhemminkin ykskaks muistaa, että "kuulostin mielestäni tylyltä, mutta se peli oli pakko viheltää poikki tai siihen olisi kulunut kaikkien aikaa ja hermoja vielä ties kuinka kauan". 

Kun parikymppisenä olimme Outward Boundilla luokkamme kanssa, oli tehtävänä kiivetä narun varassa alas sateen liukastuttamaa kalliota - ja minulla oli kumikengät jalassa. Joukossamme oli olosuhteiden vuoksi innokkaita ja vähemmän innokkaita, mutta suurin osa kuitenkin lähti laskeutumaan. Minä kieltäydyin heti kättelyssä miettimättä, miltä se muiden silmissä näyttää. Minun vanavedessäni toinenkin opiskelija kieltäytyi. Ohjaaja kiitteli rohkeudesta, monella ryhmäpaine moisessa tilanteessa pistää tekemään sellaista, mitä ei halua. Jälkikäteen kuulin toiselta kieltäytyneeltä (miespuoliselta) opiskelijalta, että ellen olisi kieltäytynyt laskeutumisesta, hän ei varmaan olisi uskaltanut kieltäytyä ainoana. 

Sählykauden päättäjäisiimme nyt toukokuussa valikoitui lajeiksi terassit ja lasersota. Osallistuin terasseille, mutta jätin välissä olevan lasersodan pois valikoimastani hetken asiaa pohdittuani. Myöhemmin illalla kuunneltuani millaista lasersodassa oli ollut, totesin mielessäni, että tein oikean valinnan. Vaikka kilpailuviettini onkin laantunut vuosia tullessa mittariin, en usko, että lasersodassa se olisi pysynyt kurissa. Ja en olisi ollut itseeni kovin tyytyväinen, jos en olisi osannut noudattaa monimutkaiselta kuulostaneita sääntöjä ja taktiikoita. Valintani oli siis perustellusti linjasta poikkeava, tunnen itseni melko hyvin. 

Työurallani on tullut vastaan valinnan hetkiä, joissa joku toinen varmasti olisi valinnut toisin. Ja vastaavassa tilanteessa tietääkseni onkin valinnut. Olen esimerkiksi uskonut aina, että omalta paikkakunnalta löytyy oman alan töitä enkä ole lähtenyt toiselle paikkakunnalle työpaikan perässä. Ja uskominen on kannattanut. Olen uskonut, että kova työnteko palkitaan ja yleensä se onkin palkittu, ei tosin aina juuri niin kuin olisin olettanut. Kuten jossain mietelauseessa sanottiin "Tie, jota en halunnut kulkea, veikin minut paikkaan, jossa haluan olla." 

Yksityiselämässäkin on tullut vastaan valinnan hetkiä, joissa joku toinen varmasti olisi valinnut toisin. Olen sanonut liikaa tai jättänyt liian paljon sanomatta. Olen jättänyt asioita tekemättä ja kieltämättä jonkin verran tehnyt sen jälkeen juuri sitä, mitä ei missään nimessä pitäisi - jossitellut. Olen jättänyt osallistumatta koulun lehden toimitukseen pyynnöstä huolimatta, koska olen ollut juuri siirtymässä toiseen kouluun - ja jättänyt näin hyödyntämättä tilaisuuden näyttää kynteni edes hetken ajan. Olen mennyt töihin entiseen opinahjooni lähes heti valmistumiseni jälkeen. Olen ajatellut muiden parasta riskeeraamalla omaa turvallisuuttani.

Vaikka kuinka yritän miettiä, raapia poloista päätäni ja hipsutella harmaita aivosolujani, en käsitä, mistä entinen työkaverini on saanut päähänsä mainita minusta eräässä Facebook -julkaisussaan, jossa piti kertoa postauksen tykkääjästä yksi asia, että olen oman tieni kulkija - mielestäni kun en tehnyt numeroa valinnoistani. Sen myönnän, että jos en pitänyt jostakin asiasta, sanoin siitä varmasti. Ja varmaankin sitten tuolla ensimmäisessä kappaleessa mainitulla äänensävyllä? 

Olen sitkeä. Olen uskollinen. Olen luotettava. Olen luottanut naiivisti ja polttanut näppini. Olen varovainen. Olen rohkea. Olen sisukas. Olen ystävällinen. Olen järjestelmällinen. Ja niin edelleen. Olen jopa edellä kävijä. Olen minä. Omien polkujeni tallaaja.

Rauhan kaipuu

Välillä kaipaan rauhaa. Etenkin hektisen puhelujen täyteisen työpäivän jälkeen saatan jättää oman puhelimen äänettömälle. Saatan jopa unohtaa puhelimen laukun pohjalle kotiuduttuani.

Saatan jättää puhelimen kotona eteiseen - äänettömälle. Kiinni en puhelinta voi pistää, koska jaan netin puhelimesta ja harvemmin edes katson televisiota vaan suoratoistoa television ruudulta.  En voi jättää puhelinta kotiin kävelylle lähtiessäni, koska jos kävelyä ei voi mitata, sitä ei tapahtunut. Toki kävelyä voisi mitata myös muutenkin kuin ajallisesti ja pituudellisesti - vaikkapa hyvinvoinnillisesti. Tai voisi tehdä niinkin radikaalisti, että ei mittaisi sitä millään... 😝

Satunnaisesti kaipaan täydellistä rauhaa ja silloin laitan puhelimen kiinni, verhot kiinni, jätän koneen avaamatta ja luen. Kirjoitan. Väritän. Kirjoitan. En vahingossakaan vilkaisekaan ikkunasta ulos tai vie roskia. En ajattele ihmisiä (on muuten harvinaisen hankalaa, mutta onnistuu). Olen vain ja ainoastaan omissa oloissani. Omissa nahoissani. Mietin. Rakennan. Kuuntelen naapurien askeleita rapuissa. Kuuntelen elämän ääniä. Välttelen tiskejä. Kirjoitan. Voisin tietenkin myös vain hengittää - vai voisinko?

Satunnaisesti kaipaan erilaista rauhaa. Pääni sisällä kihisevien, suorastaan kirkuvien, ajatusten rauhoittamista. En voi mennä huutamaan keskellä kaupunkia sijaitsevan metsän keskelle kurkku suorana. Se voisi kyllä olla varsin toimiva keino. Tai TRE - jota ehkä tietyssä määrin voisin kuitenkin ainakin kotona harrastaa... Ravistelen itseäni kuin koira? Miksi ei? Eläimet ovat viisaita ja luultavasti rauhoittelevat itseään ravistelemalla. Mutta ei - koska ihmisellä on rajat. Sen sijaan voin kuunnella Youtubeen eri tarkoituksia varten kasaamiani soittolistoja. Voin kuunnella kannettavalleni kasaamiani soittolistoja. Voin kuunnella hengen nostatusbiisejä tai ihan vain aivottomia raivoamisbiisejä. Harmillisesti sorrun tässäkin usein - nykyään jo harvemmin - ylianalysointiin ja rauha on mennyttä, kun mietin, että en voi kuunnella sellaista, jolla ei ole syvällisempää merkitystä. En vaan voi. Vaikka oikeasti voin, melodiakin on tärkeä sanoman lisäksi. Elokuvissa tämä merkityksettömyys on jostain syystä helpommin hyväksyttävissä kuin musiikin kohdalla; esimerkiksi männä päivänä kävin katsomassa Kyllä isä osaa -elokuvan - lähes ex-tempore -, kun päivän kääntyessä illaksi olo oli sellainen, että tarvitaan rentoutumista. Palautumista. Paikallaan olemista ilman puhelimen räpeltämistä. Kaksi elokuvavaihtoehtoa. Pieni tarkastelu sen suhteen, miltä nyt tuntuu - ja kas, tarvitaan pään totaalinen tyhjennys ja tätä katsoessa ei varmasti tarvitse ajatella mitään, korkeintaan nauraa :D Hyvä valinta - yhtä hyvä kuin silloin eräänä huonona ystävänpäivänä vuosia, vuosia sitten, kun päivä tuntui olevan piloilla muiden ihmisten takia; mahdollisimman verinen toimintaelokuva, mahdollisimman höttöinen romanttinen komedia, lonkeroa, suklaata ja aivot narikkaan - avot!

Satunnaisesti sitä kaipaa rauhaa myös omilta ajatuksiltaan. Ylianalysoinnilta. Jännittämiseltä. Satunnaisesti sitä kasvaa ihmisenä. Satunnaisesti - yhä useammin - edellä mainitut myös huomaa. Ja toimii sen mukaan. 

Väärä suunta?

"Väärä suunta?" Kuulin viimeksi tänä aamuna torilla, kun työkaveri tallusteli vastaan töihin mennessään. Viime viikon loppupuolella entinen työkaveri huuteli torilla vastaan talsiessaan "Juuka, mene töihin!" virne suupielessään. Ehkä ylianalysoin, ehkä en, mutta nämä kohtaamiset pysäyttivät muistelemaan ja miettimään männä vuosina Virallisen henkilön suusta kuultuja sanoja: oletko huomannut, että elämäsi on aika työkeskeistä?

Näinhän se oli. Palauttavat harrastukset olivat minimissä, ellei kokonaan poissa - lukemista ja valokuvausta silloin tällöin, satunnaisesti, ei lasketa. Virallisen henkilön puheet mietityttivät silloin ja saivat toimimaan. Samoin nyt. 

Olen työorientoitunut. Se lienee vain inhimillistä ja suht normaalia itsenäiselle, luotettavalle sinkulle. Virallisten henkilöiden, ystävien, siskojen ja entisten ja nykyisten työkaverien avulla olen kuitenkin oppinut pikkuhiljaa, että elämässä on muutakin kuin työ. Kunniaa on kuitenkin annettava myös itselle, koska muutosta ei tule, ellei maaperä ole otollinen. 

Olen työskennellyt tietoisesti laajentaakseni sosiaalisia ympyröitäni pois päin pelkästä työstä ja onnistunutkin siinä hyvin. Jopa erittäin hyvin. Olen työskennellyt tietoisesti, mutta ottamatta paineita ja sortumatta suorittamiseen myös muissa asioissa, mutta ne eivät kuulu nyt tähän. Sosiaaliset ympyrät sen sijaan kuuluvat. 

Vuosia sitten löysin yrityksen ja muutaman erehdyksenkin kautta osin Islon liikuntaohjaajan avustuksella itselleni sopivia liikuntalajeja, joista valikoituneiden parissa touhuilen edelleen. Kuntonyrkkeily ja pilates tasapainottivat toisiaan, mutta jalkakoordinaationi ei ollut kokemukseni mukaan tarpeeksi hyvä edellä mainittuun (ja se tietenkin turhautti ja vei hauskuuden lajista) ja jälkimmäisessä hengittäminen oli liian vaikeaa (ja se tietenkin turhautti paljon ja vei vähäisenkin hauskuuden lajista). Koripallossa sen sijaan pärjäsin pituusrajoitteisenakin isoja miehiäkin vastaan hyvin, mutta se jäi aikataulullisesti sopimattomien salivuorojen ja viime kädessä sormivammojen myötä. Sähly ja Yin -jooga tasapainottavat toisiaan - ja minua. 

Yhdessä vaiheessa otin tavoitteekseni tehdä joka viikko myös arkisin jotain palauttavaa, vähintäänkin hieronnassa käyntiä tai kulttuuririentoja. Siinäkin olin vaarassa lipsahtaa suorittamisen puolelle, näin toipuvana suorittajana, mutta onneksi eräs Virallinen henkilö oli männä vuosina moisesta mahdollisuudesta maininnut ja itse havaitsin ja havaitsen, kun suorittaminen yrittää vallankaappausta. Edellä mainittu palautuminen voi kuitenkin käydä budjetin päälle, joten minusta onkin kehittynyt ekspertti löytämään edullisia tai jopa ilmaisia menoja - ja sitten tietenkin tasapainottamaan niitä tietyillä kokonaisvaltaisilla hemmotteluilla, joista olen valmis maksamaan joidenkin mielestä liikaakin siinä tapauksessa, että minulle tulee siitä hyvä olo eikä minua millään tavalla aliarvioida tai kohdella kaltoin. Ajattelen kokonaisvaltaisesti laajalla kentällä; kampaajalla käynneistä bussikyyteihin ja taidenäyttelyihin. Tämä saattaa joitain ihmetyttää, kuten puhelinkeskustelussa siskoni kanssa sain todeta. Mainitsin olevani lähdössä tietyn bussifirman kyydissä matkalle ja tuumin, että toivottavasti se yksi mielestään hauska kuski ei ole ratissa, koska silloin matka maksaa liikaa. Siskoni ei ymmärtänyt, mitä se haittaa, kuljetuksestahan siinä maksetaan. Minä olen sitä mieltä, ja sen selitin myös hänelle, että linja-autonkuljettaja ei ole pelkästään kuljettaja vaan myös asiakaspalvelija ja koska palvelun hinta on suht korkea, oletan saavani myös kaikin puolin kokonaisvaltaista vastinetta rahoilleni. Eli ei "naisilla on rahaa, millä maksaa" -tyylisiä tai synnyinseutuani halveeraavia "vitsejä". Loppu hyvin, kaikki hyvin, voi näin kohteessa todeta - kyseinen kuljettaja ei ollut ratissa eikä kokonaisvaltaisessa palvelussa ollut mitään huomautettavaa. Ei omalta osalta havainnoituna eikä muidenkaan saamaa palvelua seuranneena. 

Vuosien varrella olen saanut myös oppia, että vaikka kuinka uskoisin yliluonnolliseen - ja itseeni -, tahto ei vie läpi harmaan kiven. Kaikkeen ei voi vaikuttaa itse ja se on opittava hyväksymään. Avoin mieli sen sijaan avaa maailmaa, uskomattomillakin tavoilla. Matkani on vasta alkanut. 

Energiaa

Kävin tänään intuitiivisessa energiahoidossa. Hoitaja kyseli alkuun, miten olen voinut. Vastasin lyhyesti; päätä on kivistänyt, mutta muuten ok. Ja jatkokysymykseen "sisäisesti vai ulkoisesti" vastaukseni kuului "sekä että". 

Hoidon aikana ajatukseni vaeltelivat monessa paikassa. Enimmäkseen pystyin keskittymään siihen, että yritin olla mahdollisimman avoin ja rento. Välillä kuitenkin karkasin työmaailmaan ja miettimään sitäkin, kuinka moni epäilee energiahoitojen tehoa - ja kuulostelemaan hoitajan hengitystä sekä molempien vatsan ääniä. Energiat liikkuvat. Kivistykset katoavat. Vain kerran hoitaja joutui kehottamaan olemaan ihan rento - itse ei tarvitse painavaakaan päätä kannatella tuolla 😎

Tunnin jälkeen oloni oli höttöinen, aivan kuten 1. kerrallakin. Kuulin välittyneen sellaista, mikä osui ja upposi. Olen uuden kynnyksellä. Lue, etsi tietoa, mutta älä kuitenkaan liikaa. Luota itseesi, ole armollinen itsellesi äläkä mieti liikaa muiden odotuksia tai sitä, millainen sinun on lapsena/lapsesta lähtien odotettu olevan. Sinusta välittyy huumoria, avoimuutta ja lapsenomaista energiaa, joka on hyvä asia. Ei siis mitään uutta itselleni, mutta edelleen kannusti jatkamaan samaa rataa. 

Lisäksi kuulin hauskan yksityiskohdan olkapäälläni istuneesta linnusta ja siihen sekä veteen liittyvistä tarinoista, joiden merkityksen aion kyllä heti googlettaa ja syventää tähän puoleen tutustumista. Tämä teki hyvää. 

Ja epäilijöille tiedoksi; olen puhunut mahdollisimman vähän ja vastannut lähestulkoon töykeän lyhyesti hoitajan kysymyksiin, en oikeastaan ole kertonut mitään elämästäni, ihan vain vielä enemmän vahvistaakseni uskoani energiahoitoon, testatakseni - niin, mitä? Uskoni vahvistuu. Tämä teki hyvää. Ja tekee jatkossakin. Siitä todisteena pään sisäisen jukeboksin käynnin jälkeen soittama Diana Rossin I'm coming out.

Vapaapäivän anatomia

Vapaapäivä. Herään klo 9. Juon aamukahvit. Syön aamuleivät. Katson aamun jakson Housea. Opiskelen portugalia Duolingolla. Katson toisen jakson Housea. Pesen hampaat samalla. Touhuan koko ajan jotain muuta. Pelaan Duolingoa. Muutaman kerran joudun "kelaamaan" jaksoa taaksepäin, että ymmärrän, mitä jaksossa tapahtui ja miksi.  Selaan nettiä puhelimella. Yritän olla aloillani ja kuitenkin löydän itseni laittamasta pyykkiä koneeseen samalla kun jakso etenee ruudulla. 

Kun istahdan alas, vilkaisen automaattisesti kelloa. Kohta pitää syödä. Ruokailun väli pitää olla 3-4 tuntia. Nousen siis laittamaan ruokaa. Ruuan valmistuttua istahdan pöydän ääreen tuijottamaan Housea. Vuodevaatteet pitää vaihtaa. Valintaan menee aikaa. House pyörii koko ajan. Pyykit pitää nostaa kuivamaan. Entiset laittaa kaappiin. Vastata Whatsapp -viestiin. House pyörii koko ajan. 

Istahdan alas. Yritän rauhoittua. Katson Housea. Pidemmän aikaa pystynkin keskittymään, mutta sitten ajatukset alkavat harhailla eilen käsiini osuneissa kouluaikaisissa terveysasiakirjoissa. Minua kuvaavissa adjektiiveissa. Arka. Mukava. Reipas.  Ujohko. Alkaa reipastumaan. Jo näistä asiakirjoista käy ilmi se, että kun puhutaan minulle ylimaallisen tärkeistä asioista, herkistyn. Jakso loppuu. Pomppaan tuolista skipatakseni seuraavan jakson intron. 

Istahdan alas. Niskaa jomottaa, ehkä pitää sitten siis käyttää jyväsäkkiä? Ei kun ylös ja säkki mikroon lämpiämään. Sinä aikana laitan puhtaat vuodevaatteet paikoilleen. House pyörii näytöllä koko ajan. Kun maltan istua alas, totean saman minkä eilen - jyväsäkki vuotaa. Pitäisi ommella. Joka paikassa on jyviä. Tungen ne takaisin säkkiin sormien polttamisenkin uhalla ja nostan säkin hartioilleni. Nojaan nojatuolissa taaksepäin ja yritän keskittyä Housen jaksoon. Jonkin aikaa se onnistuukin, kunnes tulen vilkaisseeksi kelloa - kohta pitää taas syödä, ettei ruokailujen väli muodostu liian pitkäksi. Äh. Syön vain jäätelöä. Ja särkylääkkeen, niskaani särkee. 

Kello on jonkun verran yli neljä. Kirjoitan blogitekstiä ja kuuntelen portugalilaista nettiradiota. Hyräilen hyvän kappaleen mukana. Sormet naputtavat tietokoneen näppäimistöä. Jalat heiluvat. Reilun kahden tunnin päästä lähden joogakyydille. Toivottavasti joogassa saan ajatukseni rauhoittumaan. Alussa se onnistui, vaikka työtä vaatikin. Joogaa aloitellessa ajatteli, että se tunti on luvan kanssa suorittamisvapaata - vaikka tiedostikin, ettei keneltäkään tarvitse lupaa sellaiseen. Silti. Silti...

Illalla joogasta tultua tulen istahtamaan teeveetuoliin tai heittäytymään karvalankamatolle, avaamaan Netflixin ja katsomaan Housea. Napattuani ensin jääkaapista pienen iltapalan. Tuoliin heittäytymisvoimaakin tulee säädellä, koska tuoli on sellaista keikkuvaa mallia 50 vuoden takaa. Kun olen saanut tarpeeksi suuren annoksen sarkastista maailmankatsomusta, siirryn lukemaan, kunnes totean, että kello on nukkumaan menoaika. Katson ehkä vielä viimeisimmän Home & Awayn välttääkseni mahdolliset Housen aiheuttamat huonot unet.

Ainakin viimeiset 5-10 vuotta olen ajatellut, että olen suorittaja sen vuoksi, että elän suoritusyhteiskunnassa. Se on ollut mukava tekosyy. Suoritan syömistä. Suoritan suoratoistoa. Suoritan puheluita. Suoritan. Sen vuoksi vaadin itseltäni paljon ja aikataulutan asioita. Sen valossa, mitä nykyään itsestäni tiedän, aikatauluttaminen on ollut keino saada asiat hoitumaan eikä suinkaan suorittamista. Olen kyllä myös toipuva suorittaja, sitä en kiellä. Mutta aikatauluttaminen ei ole paha asia, kun siitä osaa myös joustaa. Joku on vain jossakin vaiheessa saanut minut uskomaan, että se on paha asia. Joku on saanut minut uskomaan, että itsensä tunteminen on huono asia. Joku on toitottanut, että itsensä tarkkailu on huono asia. Vaikka tosiasia on, että itse on itsensä paras asiantuntija. Toisten avulla toki. Mutta lopulta - itse. 

Huomioitaisko muutkin?

Vee näitä ihmisiä, oisin hyvin voinut kampata tuonkin naisen, kun vain käveli eteenpäin eikä yhtään katsonut, että jalkani eivät olleet aivan suorassa kulmassa istuessani ajatuksissani kauppakeskuksen penkillä vaan vähän edempänä minusta. Vee näitä ihmisiä, tulevat viime tipassa elokuviin, kun kaikki on jo pimeänä ja eivät osaa avata suutaan, tunkevat vain ohi sanaakaan sanomatta ja olettavat, että pimeässä näet, mihin he ovat istumassa ja luet heidän ajatuksensa. Pilaavat elokuvaelämystä odottavan illan jo heti alkuunsa, kun ulkovaatteet pitää siirtää ja saa pelätä jotain tipahtavan kyydistä. Vee näitä ihmisiä, kun vievät kaksi paikkaa elokuvissa; toisen itselleen ja toisen vaatteilleen. Vee näitä ihmisiä, kun eivät mene istumaan riviä alemmas, jossa olisi toooooooooooooodella monta tyhjää paikkaa vierekkäin hänelle ja rakkaalleen, vaan tulevat flunssaisina istumaan aivan viereesi - viime tipassa, sanomatta sanaakaan, olettaen, että luet ajatuksensa. Vee näitä ihmisiä, kun se suu ei vaan aukea silloin ohitustilanteessa elokuviin tullessa, mutta kylläkin elokuvan aikana sitten osataan puhua... 

Peukku niille ihmisille, jotka huomaavat toisen eteensä katsomattoman kävelijän tulevan ja kasaavat koipensa niin, ettei toinen kompastu. Peukku niille ihmisille, jotka hyväntuulisesti naputtavat - äänettömästi - rytmiä polveensa hyvää musiikkielokuvaa katsellessa. Peukku niille ihmisille, jotka osaavat ohitustilanteessa avata suunsa eivätkä odota toisten olevan ajatusten lukijoita tai havainnoivan kaiken - pimeässä! Peukku niille ihmisille, jotka pitävät hermonsa, vaikka toiset tekisivät kaikkensa pilatakseen elokuvaelämyksen räpläämällä kännykkää koko elokuvan ajan ja puhumalla - edes yrittämättä kuiskata. Peukku niille ihmisille, jotka älyävät pysyä kipeänä kotona, vaikka pahin koronabuumi onkin ohi. 

Jotkut kuittaavat edellä mainitut tilanteetkin lausahtamalla, että ihmiset ovat erilaisia. Huoh. Erilainen saa olla, en itsekään mikään tavan tallaaja koe olevani ja olen siitä ylpeä. Ja kuten edeltä varmaan ymmärsittekin, syyllistyn myös koipieni ja vaatteideni hallitsemattomuuteen. Pyrin kuitenkin ottamaan muut huomioon ilmestymällä paikalle ajoissa, antamaan toisille katselurauhan elokuvissa, menemään terveenä elokuviin... Erilaisuus on hyvä asia, mutta tuntuu, että nykyään huonoa käytöstä usein puolustellaan sillä, että on oikeus olla erilainen. Voitaisiinko ottaa myös toiset huomioon? Voitaisiinko avata se suunsa? Voitaisiinko tulla paikalle - mihin tahansa tiettynä aikana alkavaan tapahtumaan - ajoissa? Voitaisiinko myös olla hiljaa? Voitaisiinko välillä olla räpläämättä sitä kännykkää ja keskittyä asiaan? Voitaisiinko antaa toisille suunvuoro? Voitaisiinko huomioida myös kanssaeläjät? 

Edellä kirjoitetuissa tapahtumissa näkyy nyky-yhteiskunnan minäkeskeisyys. Jokainen ajattelee ainoastaan itseään ja sitä, mihin itsellä on oikeus. Unohdetaan, että saadakseen oikeuksia on myös velvollisuuksia. Jokaisella on oikeus olla erilainen, mutta jokaisella on myös velvollisuus huomioida kanssaeläjät. Niin säilyy rauha.