Rauhan kaipuu

Välillä kaipaan rauhaa. Etenkin hektisen puhelujen täyteisen työpäivän jälkeen saatan jättää oman puhelimen äänettömälle. Saatan jopa unohtaa puhelimen laukun pohjalle kotiuduttuani.

Saatan jättää puhelimen kotona eteiseen - äänettömälle. Kiinni en puhelinta voi pistää, koska jaan netin puhelimesta ja harvemmin edes katson televisiota vaan suoratoistoa television ruudulta.  En voi jättää puhelinta kotiin kävelylle lähtiessäni, koska jos kävelyä ei voi mitata, sitä ei tapahtunut. Toki kävelyä voisi mitata myös muutenkin kuin ajallisesti ja pituudellisesti - vaikkapa hyvinvoinnillisesti. Tai voisi tehdä niinkin radikaalisti, että ei mittaisi sitä millään... 😝

Satunnaisesti kaipaan täydellistä rauhaa ja silloin laitan puhelimen kiinni, verhot kiinni, jätän koneen avaamatta ja luen. Kirjoitan. Väritän. Kirjoitan. En vahingossakaan vilkaisekaan ikkunasta ulos tai vie roskia. En ajattele ihmisiä (on muuten harvinaisen hankalaa, mutta onnistuu). Olen vain ja ainoastaan omissa oloissani. Omissa nahoissani. Mietin. Rakennan. Kuuntelen naapurien askeleita rapuissa. Kuuntelen elämän ääniä. Välttelen tiskejä. Kirjoitan. Voisin tietenkin myös vain hengittää - vai voisinko?

Satunnaisesti kaipaan erilaista rauhaa. Pääni sisällä kihisevien, suorastaan kirkuvien, ajatusten rauhoittamista. En voi mennä huutamaan keskellä kaupunkia sijaitsevan metsän keskelle kurkku suorana. Se voisi kyllä olla varsin toimiva keino. Tai TRE - jota ehkä tietyssä määrin voisin kuitenkin ainakin kotona harrastaa... Ravistelen itseäni kuin koira? Miksi ei? Eläimet ovat viisaita ja luultavasti rauhoittelevat itseään ravistelemalla. Mutta ei - koska ihmisellä on rajat. Sen sijaan voin kuunnella Youtubeen eri tarkoituksia varten kasaamiani soittolistoja. Voin kuunnella kannettavalleni kasaamiani soittolistoja. Voin kuunnella hengen nostatusbiisejä tai ihan vain aivottomia raivoamisbiisejä. Harmillisesti sorrun tässäkin usein - nykyään jo harvemmin - ylianalysointiin ja rauha on mennyttä, kun mietin, että en voi kuunnella sellaista, jolla ei ole syvällisempää merkitystä. En vaan voi. Vaikka oikeasti voin, melodiakin on tärkeä sanoman lisäksi. Elokuvissa tämä merkityksettömyys on jostain syystä helpommin hyväksyttävissä kuin musiikin kohdalla; esimerkiksi männä päivänä kävin katsomassa Kyllä isä osaa -elokuvan - lähes ex-tempore -, kun päivän kääntyessä illaksi olo oli sellainen, että tarvitaan rentoutumista. Palautumista. Paikallaan olemista ilman puhelimen räpeltämistä. Kaksi elokuvavaihtoehtoa. Pieni tarkastelu sen suhteen, miltä nyt tuntuu - ja kas, tarvitaan pään totaalinen tyhjennys ja tätä katsoessa ei varmasti tarvitse ajatella mitään, korkeintaan nauraa :D Hyvä valinta - yhtä hyvä kuin silloin eräänä huonona ystävänpäivänä vuosia, vuosia sitten, kun päivä tuntui olevan piloilla muiden ihmisten takia; mahdollisimman verinen toimintaelokuva, mahdollisimman höttöinen romanttinen komedia, lonkeroa, suklaata ja aivot narikkaan - avot!

Satunnaisesti sitä kaipaa rauhaa myös omilta ajatuksiltaan. Ylianalysoinnilta. Jännittämiseltä. Satunnaisesti sitä kasvaa ihmisenä. Satunnaisesti - yhä useammin - edellä mainitut myös huomaa. Ja toimii sen mukaan. 

Money can't buy me love

Kokonaisvaltainen hemmottelukokemus. Vuodesta 2010 lähtien olen perustellut tietyssä kampaamoliikkeessä käyntiäni sen ihmettelijöille edellä mainituilla sanoilla. Suon itselleni kokonaisvaltaisen hemmottelukokemuksen käymällä aina tietyssä paikassa; tarjolla on kahvia, keskustelua, hierova pesupaikka, tuttu käsittelijä... Viimeisimmän parturikäynnin antia oli ilmiselvän lisäksi henkevät keskustelut ja tämä blogin aihe: kanta-asiakkuus ja se, että kaikkea ei voi mitata rahassa. Lisäksi luovutin jälleen ainakin kilon verran hiuksia, joten paino luonnollisesti tippui - vitsailinkin, että jos harrastaisin jotain kamppailulajia ja pitäisi päästä ottelupainoon, kampaajalla käynti olisi yksi keino perinteisempien rinnalla.

Kanta-asiakkuus? Mitä siitä sitten sanoisin? Näkemykseni. Isot yritykset tuntuvat tuijottavan vain volyymia ja tulosta. Niilläkin on toki hyvät puolensa kanta-asiakkuusjärjestelmineen ja -tarjouksineen, joita en voi kieltää mielelläni sopivan kohdalle sattuessa hyödyntäväni - pakkovalinnan edessä pyrin kyllä valitsemaan pienemmän yksityisyrittäjän palvelut. Lähemmin tarkasteltuna suurten yritysten huonot puolet ovat ainakin äkkiseltään suurempia kuin hyvät: unohdetaan jo olemassa olevat asiakkaat ja pääasia on saada houkuteltua uusia asiakkaita mahdollisimman paljon. Pienemmät, yrittäjävetoiset liikkeet, puolestaan tuntuvat arvostavan "vanhoja" asiakkaita juuri, kuten meitä pitääkin arvostaa. Ja arvostus on kaksisuuntaista. 

Esimerkkinä huonosta toiminnasta kanta-asiakkaiden suhteen mainittakoon eräs suuri kauppaliike: vuonna 2004/2005 uudeksi asiakkaaksi liittyvä sai kahvipaketin tai 1,5 litran limpparipullon. Nykyään? Hotelliyö. Tai muuta yhtä hullun suurta. Toinen esimerkki suurten yritysten toiminnasta on eräs nimeltä mainitsematon teleoperaattori, jonka asiakkaaksi satuin liittymään jo kymmeniä vuosia sitten. Nimi on muuttunut useasti vuosien varrella, mutta puhelinpalvelu on aina ollut samanlaista - huonohkoa. Esimerkiksi heidän tuotteissaan ei ole myönnetty olevan ongelmia vaan ongelma on aina ollut minun laitteissani, joilla liittymiä käytin - ja kaikissa niissä. Kuulostaako järkevältä ja edes todennäköiseltä? Minusta ei. Myös ainakin tietyn myyjän puhelinliittymän myynnissä on todella paljon parannettavaa, vai miltä kuulostaa se, että asiakasta nimitellään tyhmäksi? Vaihdoin toisen firman puhelinliittymään ja (vasta) sen jälkeen sain heiltä (yrityksestä, josta lähdin) puhelimitse tarjouksen uudesta, muka edullisemmasta liittymästä. Totta kyllä, liittymä olisi ollut edullisempi kuin se, mihin olin ehtinyt vaihtaa - ensimmäiset kolme kuukautta. Sen jälkeen se olisi ollut kalliimpi. Kerroin myyjälle, että en aio palata asiakkaaksi. Olin myös ilmeisesti kertonut, paljonko silloisesta liittymästäni maksoin, koska seuraava lause kuului suurinpiirtein näin: "Maksat siis mieluummin enemmän? Sehän on suoraan sanottuna tyhmää!" Tuumin, että olipa tyhmää tai ei, ei kiinnosta, kiitos hei. Itsestään selvän mokan lisäksi tässä esimerkissä firman toiminnassa tökkii se, että kanta-asiakasta ei muisteta ennen kuin hän on äänestänyt jaloillaan ja poistunut - sitten tulee hätä käteen, kun asiakasmäärä tippuu ja asiakas pitää yrittää saada takaisin. Ja ennen kuin kukaan kysyy; olen antanut asiasta palautetta myös kyseisille yrityksille. Uskon siihen, että virheiden tekijälle on annettava mahdollisuus oppia virheistään ja ellei sinulle kukaan virheitäsi osoita tai kerro kuinka parantaa, opiksi ottaminen on melko mahdotonta.

Pää keventyy siis jokaisella parturissa käyntikerralla monella tavalla, saksilla, veitsellä ja/tai keskustellen. Kyseisen parturikampaamon lisäksi mieleeni juolahti eräs kahvila, jossa käyn paljon. Molemmissa olen saanut vuosien varrella sellaista palvelua, että  palaan niihin aina, kun mahdollista. Ja kehun muille. Kahvilan omistajan kanssa asiasta en ole muistaakseni keskustellut kertaakaan, mutta teoista on jäänyt kuitenkin sellainen kuva, että hänellä on sama asenne kanta-asiakkaitaan kohtaan kuin tällä kampaamomestarilla: kanta-asiakkaista on pidettävä huolta. Eilen kävin vaihdattamassa pyörääni kesärenkaat ja muistin taas tämän parturikäynnin teeman saatuani mainiota palvelua - ja se sitten sysäsi liikkeelle tämän kirjoituksen. Ja nyt se paljastus, jota kaikki ovat odottaneet: näiden mainioiden kanta-asiakkaita arvostavien liikkeiden nimet ovat Parturi-Kampaamo Ykköspaikka, kahvila-konditoria KahviOnni ja Pyöräkellari. 

Kirjoittaessani tätä mielessäni alkoi soida Beatlesien ikivihreä can't buy me love. Uudemmista artisteista bändi nimeltä Blackstreet on näköjään tehnyt aiheesta hieman eri tyyppisen kappaleen (Money Can't) Buy Me Love. Mistäköhän johtunee moisten kappaleiden päässä pyöriminen? Taidan olla hippi? Näihin tunnelmiin onkin hyvä lopettaa tänään...

Väärä suunta?

"Väärä suunta?" Kuulin viimeksi tänä aamuna torilla, kun työkaveri tallusteli vastaan töihin mennessään. Viime viikon loppupuolella entinen työkaveri huuteli torilla vastaan talsiessaan "Juuka, mene töihin!" virne suupielessään. Ehkä ylianalysoin, ehkä en, mutta nämä kohtaamiset pysäyttivät muistelemaan ja miettimään männä vuosina Virallisen henkilön suusta kuultuja sanoja: oletko huomannut, että elämäsi on aika työkeskeistä?

Näinhän se oli. Palauttavat harrastukset olivat minimissä, ellei kokonaan poissa - lukemista ja valokuvausta silloin tällöin, satunnaisesti, ei lasketa. Virallisen henkilön puheet mietityttivät silloin ja saivat toimimaan. Samoin nyt. 

Olen työorientoitunut. Se lienee vain inhimillistä ja suht normaalia itsenäiselle, luotettavalle sinkulle. Virallisten henkilöiden, ystävien, siskojen ja entisten ja nykyisten työkaverien avulla olen kuitenkin oppinut pikkuhiljaa, että elämässä on muutakin kuin työ. Kunniaa on kuitenkin annettava myös itselle, koska muutosta ei tule, ellei maaperä ole otollinen. 

Olen työskennellyt tietoisesti laajentaakseni sosiaalisia ympyröitäni pois päin pelkästä työstä ja onnistunutkin siinä hyvin. Jopa erittäin hyvin. Olen työskennellyt tietoisesti, mutta ottamatta paineita ja sortumatta suorittamiseen myös muissa asioissa, mutta ne eivät kuulu nyt tähän. Sosiaaliset ympyrät sen sijaan kuuluvat. 

Vuosia sitten löysin yrityksen ja muutaman erehdyksenkin kautta osin Islon liikuntaohjaajan avustuksella itselleni sopivia liikuntalajeja, joista valikoituneiden parissa touhuilen edelleen. Kuntonyrkkeily ja pilates tasapainottivat toisiaan, mutta jalkakoordinaationi ei ollut kokemukseni mukaan tarpeeksi hyvä edellä mainittuun (ja se tietenkin turhautti ja vei hauskuuden lajista) ja jälkimmäisessä hengittäminen oli liian vaikeaa (ja se tietenkin turhautti paljon ja vei vähäisenkin hauskuuden lajista). Koripallossa sen sijaan pärjäsin pituusrajoitteisenakin isoja miehiäkin vastaan hyvin, mutta se jäi aikataulullisesti sopimattomien salivuorojen ja viime kädessä sormivammojen myötä. Sähly ja Yin -jooga tasapainottavat toisiaan - ja minua. 

Yhdessä vaiheessa otin tavoitteekseni tehdä joka viikko myös arkisin jotain palauttavaa, vähintäänkin hieronnassa käyntiä tai kulttuuririentoja. Siinäkin olin vaarassa lipsahtaa suorittamisen puolelle, näin toipuvana suorittajana, mutta onneksi eräs Virallinen henkilö oli männä vuosina moisesta mahdollisuudesta maininnut ja itse havaitsin ja havaitsen, kun suorittaminen yrittää vallankaappausta. Edellä mainittu palautuminen voi kuitenkin käydä budjetin päälle, joten minusta onkin kehittynyt ekspertti löytämään edullisia tai jopa ilmaisia menoja - ja sitten tietenkin tasapainottamaan niitä tietyillä kokonaisvaltaisilla hemmotteluilla, joista olen valmis maksamaan joidenkin mielestä liikaakin siinä tapauksessa, että minulle tulee siitä hyvä olo eikä minua millään tavalla aliarvioida tai kohdella kaltoin. Ajattelen kokonaisvaltaisesti laajalla kentällä; kampaajalla käynneistä bussikyyteihin ja taidenäyttelyihin. Tämä saattaa joitain ihmetyttää, kuten puhelinkeskustelussa siskoni kanssa sain todeta. Mainitsin olevani lähdössä tietyn bussifirman kyydissä matkalle ja tuumin, että toivottavasti se yksi mielestään hauska kuski ei ole ratissa, koska silloin matka maksaa liikaa. Siskoni ei ymmärtänyt, mitä se haittaa, kuljetuksestahan siinä maksetaan. Minä olen sitä mieltä, ja sen selitin myös hänelle, että linja-autonkuljettaja ei ole pelkästään kuljettaja vaan myös asiakaspalvelija ja koska palvelun hinta on suht korkea, oletan saavani myös kaikin puolin kokonaisvaltaista vastinetta rahoilleni. Eli ei "naisilla on rahaa, millä maksaa" -tyylisiä tai synnyinseutuani halveeraavia "vitsejä". Loppu hyvin, kaikki hyvin, voi näin kohteessa todeta - kyseinen kuljettaja ei ollut ratissa eikä kokonaisvaltaisessa palvelussa ollut mitään huomautettavaa. Ei omalta osalta havainnoituna eikä muidenkaan saamaa palvelua seuranneena. 

Vuosien varrella olen saanut myös oppia, että vaikka kuinka uskoisin yliluonnolliseen - ja itseeni -, tahto ei vie läpi harmaan kiven. Kaikkeen ei voi vaikuttaa itse ja se on opittava hyväksymään. Avoin mieli sen sijaan avaa maailmaa, uskomattomillakin tavoilla. Matkani on vasta alkanut. 

Pohdin, pohdin...

 En aloita seuraavaa Housen jaksoa. Avaan M80 -nettiradion, portugalinkielisen radiokanavan, joka soittaa musiikkia, josta tykkään - ja kuuntelen samalla mielenkiinnolla väliin tulevia portugalinkielisiä mainoksia. 

En suorita tarkoituksellisesti. Teen lisää inhoamaani tiskiä, koska syödä pitää. Likaan ruuan laitossa ainakin kaksi ylimääräistä astiaa, koska haluan vaihtelua ruuan laittooni ja ostin valmiin Blå band -kanarisoton. Edellyttää, että broilerit ruskistetaan ensin pannulla ja sen jälkeen laitetaan pata-ainesten kanssa kattilaan. Tästä tulee varmasti hyvää.

Olisin varmasti osannut tehdä, maustaa, oikein hyvän ja maukkaan riisiruuan itsekin, mutta vaihtelu virkistää. Ajattelin kerrankin päästä siinä mielessä helpommalla, että en sotke käsiäni sen enempää - vaikkakin tiskiä tulee enemmän kuin wokkibroilerinuudeleissa.

En suorita. Mukamas. Kyllähän tämä koko ajan on yhtä suoritusta, vähän rennompaa vaan, koska koko ajan kokkaillessani kuuntelen musiikkia ja samalla mietin blogitekstiä. Eilen suunnittelin, että tänään lähden ulos samoilemaan kameran kanssa, mutta aamulla totesin, että enpä lähdekään. Kelissä ei ole mitään vikaa, vaikka aurinko ei paistakaan, koska kaikkihan varmaan jo tähän mennessä ovat oppineet, että minä en aurinkoa rakasta. Lomapäivinä minkään ei kuitenkaan ole pakko olla kaavamaista, joten jopa muutin eilen tekemiäni suunnitelmia tälle päivälle. Yritän rentoutua.

Eilen olin vielä täysiään sitä mieltä, että tänään menen aamupalan ja parin Housen jakson jälkeen kameraa ulkoiluttamaan, mutta suunnitelmat muuttuivat ja tyytyväisenä ruskistan broileria ja kuuntelen kasariklassikoita ja viimeistään tunnin päästä nautiskelen työni hedelmistä. Vaikkakin tiskit... Ei ajatella niitä nyt, vaan ajatellaan ruuan laiton mukavuutta ja sitä nautintoa, kun saan ruuan suuhuni. Sitä nautintoa, kun saan kertoa olevani tyytyväinen itseeni. Syystä. Sitä tunnetta, kun kerron muillekin, että tein herkullista ruokaa, onnistuin. Onnistumisesta tulee tavallaan todempaa, kun sen tuo julki muillekin, vaikka alitajuisesti tietäisikin, että osaa tämän ja monia muitakin asioita. Jos vain ajattelee itse, että on hyvä, se ei ole niin tehokasta ja totta. Se ei uppoa. Sama muunkin palautteen, myös korjaavan kanssa. Kun sen kirjoittaa, siitä tulee todempaa. Siihen alkaa uskoa. Teoriassahan sitä tietää että on hyvä monissakin asioissa; kokkauksessa, valokuvauksessa, kirjoittamisessa, asiakaspalvelussa, työssään, ystävänä, tyttärenä, siskona... Mutta siirräpä se teoria käytäntöön.