Reps! Räps! Let's go!

Nythän on kuulkaa niin, että tekis mieli vaan repäistä ja lähteä jonnekin. Siis ihan pidemmäksi aikaa. Toisaalta vähän jopa pelottaa, vähintäänkin jännittää. Etenkin kaikenlaiset asioiden järjestelyt, jos lähtee.

Epäilen, että vuoden vaihteesta alkanut tavaroiden ym. siivousvimmani sähköpostissa, varastossa ja kotona johtuu tästä. Alitajuisesti minua pusketaan yrittämään päästä eroon ylimääräisestä tavarasta, että joku päivä, kun saan tarpeekseni, vain otan ja lähden. Ei ole tavaran paljous esteenä. Asioiden järjestelyä toki riittänee siltikin, mutta helpompaa se joka tapauksessa olisi, en epäile hetkeäkään. 

Tämä toisaalta olisi ihan viisautta, ei täältä näytä töitä löytävän ja en ole kuitenkaan valmis vain lepäämään laakereillani. Opiskelukaan ei oikein onnistu, jos ei keksi alaa... Ja sitten olisi se oikeastaan vielä suurempi kysymys opintojen rahoituksesta. Eli ei kun vaan tyhjentelemään hyllyjä, kaappeja ja komeroita ja varautumaan irtiottoon. 

Leukojen loksuttelua, leukojen ja hampaiden kiristelyä...

Päivän hammaslääkärikäynti sai muistelemaan menneitä. Päivän käynnin anti olisi voinut olla positiivisempikin, mutta toisaalta - itsepähän olen leukojani loksutellut ja kiristellyt. Jännittänyt. Stressannut. 

Menin tapani mukaan ajoissa paikalle. Hyödynsin fasiliteetteja. Ihailin ilmeisesti Museovirastolta lainattuja tauluja seinillä; tutkailin näitä mustavalkoisia valokuvia kaikessa rauhassa askeliani tahallisesti hidastaen, hermostoani rauhoittaen. Ihailin katsettani hidastaen näitä mainioita tuokiokuvia Joensuusta 1940-, 1960- ja 1970 -luvuilta. Etenkin Utran tukinkokoamispaikalta näytteillä olleet kaksi kuvaa kiinnostivat, koska olin juuri sunnuntaina käynyt Utran saarilla pyöräilemässä ja yritin paikallistaa kuvat sinne rannoille, siinä kuitenkin epävarmaksi jääden. Rentouduin suht menestyksekkäästi. 

Minut kutsuttiin sisään. Alkulöpinöitten jälkeen tuoliin, asennon virittelyt, liina rinnuksille ja lasit vaihtoon. Homma hoitoon. 

Kuuntelin tarkkaan ohjeita. Ennakoinkin jotakin. Silmät pidin tiukasti kiinni, vaikka suojalasit valon takia vissiin ovatkin. On helpompi rauhoittaa itseään silmät kiinni. Sillä rauhoitusta minä kaipasin, vaikka en hammaslääkäriä pelkääkään; ei pelko, ei ahdistus vaan se jännitys, jännitys, jännitys... Helmasyntini. Jännitän lähes kaikkea, mitä vaan voi jännittää. Joskus se on hyväksikin, mutta tässä tilanteessa ei. Hampaiden kanssa ylipäätään ei. Kerroin tutulle hammaslääkärillekin, että leuat ovat olleet välillä kipeät ja epäilen sen johtuvan leukojen kiristelystä ja hampaiden narskuttelusta. Hän tutki, leuoissa ei mitään muuta vikaa kuin - rummun päristystä - hieman jännitystä! 😆 Sain ohjeet, mitä tehdä. Välillä tuolissa istuessa huomasin jännittäväni jälleen liikaa, ja tietoisesti liikuttelin käsiäni ja keskityin hengitykseen. Kuuntelin tutun hammaslääkärin rentoa keskustelua hoitajan kanssa. Onnistuin rentouttamaan itseäni. 

Päivän hammaslääkärikäynti itsessään ei varmaan olisi saanut muistelemaan menneitä, mutta kun sille paikan lohkeamisen vuoksi sovittiin vielä jatkoa, mieli vaelsi kotia kohti talsiessa menneeseen. Aiempiin hammaslääkärikokemuksiin. Ilmeisesti mitään kauhukokemuksia ei ole ollut, koska en pahemmin muista mitään käyntejä. Muutama juttu on kuitenkin jäänyt mieleen. Kuten oletettavasti ensimmäinen hammaslääkärikäyntini - tai pikemminkin sen jälkeiset hetket, kun äitini talutti minua kädestä kiinni pitäen Särkänmäellä, eli olen siis ollut esikoulussa. Mitään muuta en tuosta käynnistä muista. Tai mistään muistakaan käynneistä. Olettaa siis sopii, että ei ole mitään muistettavaa - ne ovat vain kokemuksia muiden joukossa. Ja vieläpä minun hyväkseni koettuja kokemuksia. Tiedän olevani onnekas siinä mielessä. Ai että. Ai ettien että... 

FOMO - tuo iki-ihana vaiva...

Minua vaivaa FOMO. On vaivannut jo vuosia. Vuosikymmeniä. Ei ehkä ihan syntymästä asti, mutta läheltä pitää... Ja parantumista on havaittavissa.

FOMO. Fear of missing out. Pelko, että jää paitsi jostain. Ilman jotain. Ahdistus siitä, että jään paitsi jostain mielenkiintoisesta, hauskasta tai tärkeästä, mitä muut tekevät. Halu pysyä aina ajan tasalla siitä, mitä muut tekevät tai saavat.

"Saanko vielä...?" "Onko minulle asti jäätelöä?" "Öö... Osallistunko minäkin?" Kysymyksiä, joita esitin vuosien varrella. "Minä voin jäädä, ei minun tarvitse..." "Ei minua oikeastaan kiinnosta..." olivat suojamekanismeja; lauseita, joita lausahtelin. 

Tungen nokkani joka paikkaan. Hyppään työpaikalla tai lähes missä hyvänsä keskusteluun kesken kaiken - vaivatta - vaikka kesken keskustelun, ja harvemmin nolaan itseäni vaikka niin teenkin. "Minäkin voisin kyllä oikeestaan lähteä..." "Minä voin tehä sen." "Minä lähen ainakin..." "Minä lähen vaikka yksin." On viime vuosien kehitys. Kehitykseksi sitä tosiaan sanoisin. Itsenäistymiseksi. En odota, lähtevätkö muut vaan lähden vaikka yksin. Uskon, että siivet kantavat. Että löydän uusia minun ihmisiä. Tosin samalla koen hylkääväni entiset ihmiset - vaikka en hylkäisi... Uskon, että ne ihmiset pysyvät, ketkä ovat pysyäkseen. Ketkä ovat niitä oikeita miun ihmisiä. Asuttiinpa lähekkäin tai ei. Nähtiinpä usein tai ei. Ne pysyvät, ketkä on tarkoitettu. Puhelinlangat laulaa. 

Katsaus menneisyyteen

Etsin tiettyä tekstiä koneelta, mutta en löytänyt. Jatkan etsimistä paremmalla aikaa, keskellä yötä ei ehkä kannata supertuloksia odottaakaan mistään. Löysin kuitenkin jotain - todisteen siitä, että nuorempana olen osannut myös suuttua ja olla vihainen 😮 Siinäpä taito, jota pitäisi ehkä harjoittaa enemmän nykyäänkin - kirjoittamisen ohella.

Sulake multa kärähti

luolanainen mussa kai ärähti

ku kämppis alko isotella

mulle syyttä vihotella

Mikä se luulee mun olevan?

Pitäskö sen ottaa yks D…an?

Mitä hemmettiä, mitä piruu

se antaa mun vihas viruu?

Nyt mä nääs sitä inhoon

toivottavasti vaipuu het’ unhoon.

En oo sille tehny mitää

mut en voi sopuukaan väkisin yllä pitää.

Ku se mua syyttelee vaa

en voi vuosia asuu sen kaa.

Siispä hain uutta asuntoo,

se jopa kohottas mun kuntoo.

Koska mä alkasin pyöräillä, 

terveyteni kans hyöräillä.

Ei menis rahaa bussilippuun,

vois ehkä jopa sijottaa kultahippuun.

No asunto ei kovin äkkii vaihdu

eikä mun varautuneisuuskaan pian haihdu.

En taida kolmoshuoneen asukkiin enää luottaa-

se mulle vaan verenpainetta tuottaa.

Jospa valituksen lopettasin tähän,

hillitsisin kiukkuuni vähän. 

Onnistuuhan se, tiedän sen – 

kuten senki, et v…..luu siedä en. 

Asioiden lokerointi

Minulla on tapana lokeroida asioita.

Työkaverini eivät tapaa ystäviäni ja kavereitani kuin vahingossa. Perheeni ei tapaa ystäviäni ja kavereitani kuin vahingossa. Tuo asia liittyy tähän ja ei liity tuohon. 

Olen miettinyt mistä lokerointi johtuu. Tunnistan kaipaavani järjestystä ja raameja elämään monella tavalla. Hallinnan tunnetta. Kun asiat ja tavarat ovat järjestyksessä, voin olla tehokas ja kaikki on selkeämpää. 

En koe ikinä esittäväni mitään eri henkilöiden kanssa tekemisissä ollessa. Olen oma itseni, koska voin fyysisesti pahoin mikäli esitän jotain. Haluan edetä ihmisten ja asioiden kanssa omaan tahtiini ja osin varmaan senkin vuoksi olen pitänyt eri sidosryhmäni erillään. Puhun ystävieni ja perheeni kanssa sellaisista asioista, joista en halua työkaverien kuulevan, joten varmistan asian pitämällä heidät erillään. Sama toisin päin.

Lokerointi muotoutuu. Muovautuu. Pikku hiljaa en koe pahaksi sitä, että osa perheestäni ja ystävistäni on tavannut toisensa - ovathan he kuulleetkin toisistaan paljon ja lähetelleet toisilleen terveisiä vaikka eivät ole tavanneetkaan. Olen jopa harkinnut "sekoittavani" tätä ihmispalettia jossain vaiheessa, mutta korona sotki sen idean. Viimeistään jokusen vuoden päästä minulla on toinen mahdollisuus laajentaa lokeroita - ja ehkä aion sen jopa käyttää. Vaikuttaahan siltä, että katastrofia siitä ei seuraa - vaikkakin esimerkkiotanta on pieni ja vahingossa saatu.

Kiintymys

Sie kyllä kiinnyt aika helposti nuihin työkavereihin ja -paikkoihin, kaveri totesi kävelyllä. Totta. 

Puheenaihe vaihtui, mutta kotona lausahdus palasi mieleen. Joku sanoi joskus, että ei monella ole noin paljon kanssa käymistä entisten työkavereiden kanssa. Totta. Joku on tullut toivottavasti jäädäkseen - aikuisiällä saatuja ystäviä, monille harvinaista herkkua -, mutta Joku on vain hyvän päivän tuttu. Väitän, että herkkyyteni ja empaattisuutenikin vaikuttavat asiaan. Toisaalta kiintyminen on hyvä, mutta toisaalta sillä aiheuttaa myös itselleen kipua. 

Kiinnyn myös esineisiin helposti.

Muistan tirauttaneeni pari kyyneltä, kun jouduin heittämään täydelliset farkut roskiin. Asiassa oli lieventävänä asianhaarana se, että farkut olivat kärsineet pyöräkolarissa ja äitini oli paikannut niitä polven kohdalta edustuskelpoiseksi. Kun farkut alkoivat ratkeilla myös monesta muusta kohti niin, ettei niitä voinut enää paikata, käytin niitä sitkeästi edelleen vähintäänkin vapaa-ajalla. Lopulta tuli kuitenkin aika luopua niistä, niin täydellisen kokoisista, täydellisen hintaisista ja täydellisen pituisista Onlyn farkuista - vain vajaa kahden vuoden yhteiselon jälkeen. Muistan vieläkin, kuinka avasin roskakaapin ja juhlallisesti asetin farkut roskakoriin - ei niitä sinne voinut vain viskata, mitä siitäkin olisi tullut!

Muistan haikean tunteen, kun tajusin, että yli 20 vuotta kestänyt yhteinen taipaleeni polkupyöräni kanssa on viisainta saattaa päätökseen. Punainen paholainen alkoi niksua, naksua ja natista niin, että korviani särki pyöräillessä. Yritin antaa ensiapua itse ja etsin vertaisapua kavereilta, jotka myös pyöräilevät paljon, mutta lopulta se oli myönnettävä: omat konstit loppuivat. Marssin pyörähuoltoon kuulemaan diagnoosin. Kerroin äänistä ja muista havainnoistani ja Asiantuntija tutki pyörän. Tuomio oli tyly: Punaisen paholaisen takapuolella oli suurin korjaustarve, muutama muukin pienempi juttu kaipaisi huomiota, mutta kannattaisi myös harkita hänen päästämistään paremmille pyöräilypoluille. Asiantuntija saisi kyllä hänet herätettyä henkiin, mutta hän melkein kyllä suosittelisi uuden hankkimista - olihan hinta-arvio vähintään 200 euroa. Mieluummin enemmänkin. Kiitin ja kerroin pohtivani asiaa - pyörä on lähes päivittäinen kulkuvälineeni ja silloin elettiin koronarajoitusten aikaa ja polkupyöriä oli hankala saada. Pyörien tutkiminen netistä, pyöräliikkeiden kiertely ja myyjien jututtaminen kuluttaisi aikaani ja hermojani. Paljon. Viesti ystävälle pelasti ja eipä aikaakaan, kun minulla oli lähes uusi, hänelle ylimääräiseksi jäänyt, pyörä käytössäni. Ja Punainen paholainen pyörimässä nurkissa - luopuminen on haastavaa. 

Myönnän, että olen kiintynyt perintöhuonekaluihini; mummolleni 1960-luvulla hankittuun tv-tuoliin ja mummini minulle, silloiselle köyhälle opiskelijalle lahjoittamiin ruokapöytään ja tuoleihin. Jopa siinä määrin, että olen kunnostanut jälkimmäiset, että ne kestäisivät pidempään käytössäni - tunnearvo on tärkein. 

Myönnän alkuperäiseen, tämän julkaisun kirjoittamiseen johtaneeseen, lausahdukseen liittyen: vuosien varrella eri työpaikoissa on ollut monien henkilöiden läksiäisiä. Äkkipäätään muistan vain yhdet läksiäiset, joihin osallistuin ja joissa en vuodattanut edes paria kyyneltä tai joutunut nieleskelemään liikutuksesta. 

Myönnän, että aioin ensin kirjoittaa kiintyväni myös esineisiin ja paikkoihin helposti. Tätä kirjoittaessa totesin kuitenkin, että paikat voi melkein jättää laskuista. Mietin. Mietin. Ja mietin. En keksi paikkaa, johon olisin kiintynyt. Siis fyysistä paikkaa. Siinä määrin, kuin mitä olen tai olen ollut kiintynyt edellä mainittuihin esineisiin tai irtaimistoon. Koti on tietenkin koti, mutta en usko, että siihen kuitenkaan niin paljon kiintymystä kohdistuu kuin edellä mainittuihin. Vanhempieni työpaikka oli minulle monestakin syystä lapsena kuin kolmas koti, samoin mummola aikanaan neljäs... Mutta tällä hetkellä ei oikeastaan ole sellaista kiintymykseni varastanutta paikkaa... Paitsi ehkä tietyssä määrin kotipaikkakunta Juuka ja nykyinen kotikaupunki Joensuu. Ja Lissabon. Eli laajahkot paikat, tietyt paikkakunnat. Oletan tämän johtuvan suhteellisen monesta muutostani  - n. 15 - ja siitä, ettei mikään asuinpaikka syystä tai toisesta ole ollut kovin pysyvä tai kiintymystä muuten herättävä. Joka tapauksessa - on kuitenkin myös paikkoja, joihin kiinnyn. On monia asioita, joihin kiinnyn. Elottomia. Elollisia. Nisäkkäitä. Irtaimistoa. Olkoon niin. Parempi tuntea kuin olla tunteeton. 

Ajatelma valkoisesta

Valkoinen. Suljettujen silmien läpi tunkeutuva valkoinen. Ahdistava valkoinen.

Hyökkäävä valkoinen seinä. Valkoinen katto muuttuu mustaksi. Säkenöi.

Valkoinen. Ahdistava valkoinen. 

Pitkäaikainen ajatus valkoisesta.

Valkoinen vaate ahdistaa. Saa tuntemaan siltä kuin yrittäisi olla hyvempi ihminen. Saa tuntumaan feikiltä. Puhtaalta. Viattomalta. 

Valkoinen. Hyvempi. Ihmiset korjaavat "ei, vaan parempi." Minä korjaan "ei, vaan hyvempi. Se kuvastaa paremmin sitä tunnetta." Parempi ihminen. Ei anna kuvaa siitä hyveellisestä hyssykästä, jollaiseksi tunnen itseni pitäessäni valkoista vaatetta. Siksi hyvempi, olkoonkin kieliopillisesti väärin. Olkoonkin.

Humps

 Päässä kumisee. Humisee. Silmissä sumenee. Ikään kuin irtaannun ruumiistani, katselen kävelyäni ulkopuolisen silmin. Tunnen kurkussani epämääräisen tunteen. Ei kiristystä, ei kuristusta, ei ns. pala kurkussa. Hyvin epämääräinen tunne, joka säteilee korviin.

Korvat lukkiutuvat. Nielaisen. Korvat avautuvat. Himpun. Jatkan kävelyä. Mieleni tekisi vain lukittautua neljän seinän sisään - ja sitä myöten olen ostoksetkin tehnyt. Luulen melko vahvasti, että kyse on jonkinasteisesta paniikkikohtauksesta. Olen keskustellut aiempina vuosina saamistani samantyyppisistä tuntemuksista vertaisasiantuntijan kanssa ja saanut myös häneltä silloiselle(kin) oletukselleni vahvistuksen. Tiedän siis, mitä tehdä nyt: kiinnitä huomiosi johonkin yllättävään. Huolimatta ruokien kylmäketjun katkeamisvaarasta alan katsella ojan pohjalle päin. En oksentaakseni. Ei sekään kaukana ole. 

Katselen. Ojan pohjalle, ojan pientareelle. Kukkia, höytyviä, kärpäsiä. Kärpäsiä kukissa! Mustaa keltaisella! Vaaran väriyhdistelmä - siitäpä otan kuvan. Kuvan. Kuvan. Ja vielä kerran kuvan. Olotila meni ohi - tällä kertaa. Nyt tiedän pystyväni voittamaan sen jälleen. Pystyn siihen - kuten moneen muuhunkin asiaan. 

Muutos

Mitä minä tarvitsen? Mikä minulle on parasta juuri nyt? Mikä minulle tekee hyvää? Mitä minä haluan?

Ajattelutapani on muuttunut, havahduin tänään. Moni sanoisi, että väärään suuntaan, mutta kun kyseessä olen minä - suunta on oikea, uskokaa pois. 

Aiemmin olen aina ajatellut ensin muita ja sitten, jos edes sitten, itseäni. Kliseisesti elämä on opettanut. Haastavaa tämän uuden ajattelutavan kanssa on edelleen aika ajoin, mutta esimerkiksi tänään puhuttuani Virallisen henkilön kanssa jalkani veivät minut automaattisesti kantakahvilaani paikkaamaan väliin jääneen iltapäiväkahvin aiheuttaman kofeiinipuutoksen. Sieltä lähdin pirteämpänä kohti polkupyörääni, kunnes hoksasin pyörälle jo saavuttuani, että ei minulla oikeasti ole mikään kiire. Mihinkään. 

Mikä minulle juuri nyt tekisi hyvää? Mikä tuntuisi hyvältä? Mitä voisin tehdä, syödä tai juoda? Onko loppujen lopuksi pakko tehdä mitään? Miten voisin välttää kaikenlaisen vapaa-ajalla tekemisen ja suorittamisen? Hetken kaupungilla hortoilun jälkeen olin saanut vastaukseni. Harmaat aivosoluni olivat suorastaan läväyttäneet vastauksen päin näköäni kesäisen auringonpaisteen motivoimana. Ne olivat suorastaan kirkuneet minulle, mikä tekee hyvää. Mitä tarvitsen juuri nyt. Monet tekijät yrittivät lyödä kapuloita rattaisiin sen minkä ehtivät, mutta lopulta pääsin valmiin pöydän ääreen. Ah, kuinka rentoa - ja juuri sitä, mitä nyt, juuri tällä hetkellä, tarvitsen. 

Sattumalta tapasin myös siskontyttöni eikä sekään yhtään hullumpaa ollut, mukava kahdenkeskinen rupatteluhetki 😄

Rauhan kaipuu

Välillä kaipaan rauhaa. Etenkin hektisen puhelujen täyteisen työpäivän jälkeen saatan jättää oman puhelimen äänettömälle. Saatan jopa unohtaa puhelimen laukun pohjalle kotiuduttuani.

Saatan jättää puhelimen kotona eteiseen - äänettömälle. Kiinni en puhelinta voi pistää, koska jaan netin puhelimesta ja harvemmin edes katson televisiota vaan suoratoistoa television ruudulta.  En voi jättää puhelinta kotiin kävelylle lähtiessäni, koska jos kävelyä ei voi mitata, sitä ei tapahtunut. Toki kävelyä voisi mitata myös muutenkin kuin ajallisesti ja pituudellisesti - vaikkapa hyvinvoinnillisesti. Tai voisi tehdä niinkin radikaalisti, että ei mittaisi sitä millään... 😝

Satunnaisesti kaipaan täydellistä rauhaa ja silloin laitan puhelimen kiinni, verhot kiinni, jätän koneen avaamatta ja luen. Kirjoitan. Väritän. Kirjoitan. En vahingossakaan vilkaisekaan ikkunasta ulos tai vie roskia. En ajattele ihmisiä (on muuten harvinaisen hankalaa, mutta onnistuu). Olen vain ja ainoastaan omissa oloissani. Omissa nahoissani. Mietin. Rakennan. Kuuntelen naapurien askeleita rapuissa. Kuuntelen elämän ääniä. Välttelen tiskejä. Kirjoitan. Voisin tietenkin myös vain hengittää - vai voisinko?

Satunnaisesti kaipaan erilaista rauhaa. Pääni sisällä kihisevien, suorastaan kirkuvien, ajatusten rauhoittamista. En voi mennä huutamaan keskellä kaupunkia sijaitsevan metsän keskelle kurkku suorana. Se voisi kyllä olla varsin toimiva keino. Tai TRE - jota ehkä tietyssä määrin voisin kuitenkin ainakin kotona harrastaa... Ravistelen itseäni kuin koira? Miksi ei? Eläimet ovat viisaita ja luultavasti rauhoittelevat itseään ravistelemalla. Mutta ei - koska ihmisellä on rajat. Sen sijaan voin kuunnella Youtubeen eri tarkoituksia varten kasaamiani soittolistoja. Voin kuunnella kannettavalleni kasaamiani soittolistoja. Voin kuunnella hengen nostatusbiisejä tai ihan vain aivottomia raivoamisbiisejä. Harmillisesti sorrun tässäkin usein - nykyään jo harvemmin - ylianalysointiin ja rauha on mennyttä, kun mietin, että en voi kuunnella sellaista, jolla ei ole syvällisempää merkitystä. En vaan voi. Vaikka oikeasti voin, melodiakin on tärkeä sanoman lisäksi. Elokuvissa tämä merkityksettömyys on jostain syystä helpommin hyväksyttävissä kuin musiikin kohdalla; esimerkiksi männä päivänä kävin katsomassa Kyllä isä osaa -elokuvan - lähes ex-tempore -, kun päivän kääntyessä illaksi olo oli sellainen, että tarvitaan rentoutumista. Palautumista. Paikallaan olemista ilman puhelimen räpeltämistä. Kaksi elokuvavaihtoehtoa. Pieni tarkastelu sen suhteen, miltä nyt tuntuu - ja kas, tarvitaan pään totaalinen tyhjennys ja tätä katsoessa ei varmasti tarvitse ajatella mitään, korkeintaan nauraa :D Hyvä valinta - yhtä hyvä kuin silloin eräänä huonona ystävänpäivänä vuosia, vuosia sitten, kun päivä tuntui olevan piloilla muiden ihmisten takia; mahdollisimman verinen toimintaelokuva, mahdollisimman höttöinen romanttinen komedia, lonkeroa, suklaata ja aivot narikkaan - avot!

Satunnaisesti sitä kaipaa rauhaa myös omilta ajatuksiltaan. Ylianalysoinnilta. Jännittämiseltä. Satunnaisesti sitä kasvaa ihmisenä. Satunnaisesti - yhä useammin - edellä mainitut myös huomaa. Ja toimii sen mukaan. 

Money can't buy me love

Kokonaisvaltainen hemmottelukokemus. Vuodesta 2010 lähtien olen perustellut tietyssä kampaamoliikkeessä käyntiäni sen ihmettelijöille edellä mainituilla sanoilla. Suon itselleni kokonaisvaltaisen hemmottelukokemuksen käymällä aina tietyssä paikassa; tarjolla on kahvia, keskustelua, hierova pesupaikka, tuttu käsittelijä... Viimeisimmän parturikäynnin antia oli ilmiselvän lisäksi henkevät keskustelut ja tämä blogin aihe: kanta-asiakkuus ja se, että kaikkea ei voi mitata rahassa. Lisäksi luovutin jälleen ainakin kilon verran hiuksia, joten paino luonnollisesti tippui - vitsailinkin, että jos harrastaisin jotain kamppailulajia ja pitäisi päästä ottelupainoon, kampaajalla käynti olisi yksi keino perinteisempien rinnalla.

Kanta-asiakkuus? Mitä siitä sitten sanoisin? Näkemykseni. Isot yritykset tuntuvat tuijottavan vain volyymia ja tulosta. Niilläkin on toki hyvät puolensa kanta-asiakkuusjärjestelmineen ja -tarjouksineen, joita en voi kieltää mielelläni sopivan kohdalle sattuessa hyödyntäväni - pakkovalinnan edessä pyrin kyllä valitsemaan pienemmän yksityisyrittäjän palvelut. Lähemmin tarkasteltuna suurten yritysten huonot puolet ovat ainakin äkkiseltään suurempia kuin hyvät: unohdetaan jo olemassa olevat asiakkaat ja pääasia on saada houkuteltua uusia asiakkaita mahdollisimman paljon. Pienemmät, yrittäjävetoiset liikkeet, puolestaan tuntuvat arvostavan "vanhoja" asiakkaita juuri, kuten meitä pitääkin arvostaa. Ja arvostus on kaksisuuntaista. 

Esimerkkinä huonosta toiminnasta kanta-asiakkaiden suhteen mainittakoon eräs suuri kauppaliike: vuonna 2004/2005 uudeksi asiakkaaksi liittyvä sai kahvipaketin tai 1,5 litran limpparipullon. Nykyään? Hotelliyö. Tai muuta yhtä hullun suurta. Toinen esimerkki suurten yritysten toiminnasta on eräs nimeltä mainitsematon teleoperaattori, jonka asiakkaaksi satuin liittymään jo kymmeniä vuosia sitten. Nimi on muuttunut useasti vuosien varrella, mutta puhelinpalvelu on aina ollut samanlaista - huonohkoa. Esimerkiksi heidän tuotteissaan ei ole myönnetty olevan ongelmia vaan ongelma on aina ollut minun laitteissani, joilla liittymiä käytin - ja kaikissa niissä. Kuulostaako järkevältä ja edes todennäköiseltä? Minusta ei. Myös ainakin tietyn myyjän puhelinliittymän myynnissä on todella paljon parannettavaa, vai miltä kuulostaa se, että asiakasta nimitellään tyhmäksi? Vaihdoin toisen firman puhelinliittymään ja (vasta) sen jälkeen sain heiltä (yrityksestä, josta lähdin) puhelimitse tarjouksen uudesta, muka edullisemmasta liittymästä. Totta kyllä, liittymä olisi ollut edullisempi kuin se, mihin olin ehtinyt vaihtaa - ensimmäiset kolme kuukautta. Sen jälkeen se olisi ollut kalliimpi. Kerroin myyjälle, että en aio palata asiakkaaksi. Olin myös ilmeisesti kertonut, paljonko silloisesta liittymästäni maksoin, koska seuraava lause kuului suurinpiirtein näin: "Maksat siis mieluummin enemmän? Sehän on suoraan sanottuna tyhmää!" Tuumin, että olipa tyhmää tai ei, ei kiinnosta, kiitos hei. Itsestään selvän mokan lisäksi tässä esimerkissä firman toiminnassa tökkii se, että kanta-asiakasta ei muisteta ennen kuin hän on äänestänyt jaloillaan ja poistunut - sitten tulee hätä käteen, kun asiakasmäärä tippuu ja asiakas pitää yrittää saada takaisin. Ja ennen kuin kukaan kysyy; olen antanut asiasta palautetta myös kyseisille yrityksille. Uskon siihen, että virheiden tekijälle on annettava mahdollisuus oppia virheistään ja ellei sinulle kukaan virheitäsi osoita tai kerro kuinka parantaa, opiksi ottaminen on melko mahdotonta.

Pää keventyy siis jokaisella parturissa käyntikerralla monella tavalla, saksilla, veitsellä ja/tai keskustellen. Kyseisen parturikampaamon lisäksi mieleeni juolahti eräs kahvila, jossa käyn paljon. Molemmissa olen saanut vuosien varrella sellaista palvelua, että  palaan niihin aina, kun mahdollista. Ja kehun muille. Kahvilan omistajan kanssa asiasta en ole muistaakseni keskustellut kertaakaan, mutta teoista on jäänyt kuitenkin sellainen kuva, että hänellä on sama asenne kanta-asiakkaitaan kohtaan kuin tällä kampaamomestarilla: kanta-asiakkaista on pidettävä huolta. Eilen kävin vaihdattamassa pyörääni kesärenkaat ja muistin taas tämän parturikäynnin teeman saatuani mainiota palvelua - ja se sitten sysäsi liikkeelle tämän kirjoituksen. Ja nyt se paljastus, jota kaikki ovat odottaneet: näiden mainioiden kanta-asiakkaita arvostavien liikkeiden nimet ovat Parturi-Kampaamo Ykköspaikka, kahvila-konditoria KahviOnni ja Pyöräkellari. 

Kirjoittaessani tätä mielessäni alkoi soida Beatlesien ikivihreä can't buy me love. Uudemmista artisteista bändi nimeltä Blackstreet on näköjään tehnyt aiheesta hieman eri tyyppisen kappaleen (Money Can't) Buy Me Love. Mistäköhän johtunee moisten kappaleiden päässä pyöriminen? Taidan olla hippi? Näihin tunnelmiin onkin hyvä lopettaa tänään...

Väärä suunta?

"Väärä suunta?" Kuulin viimeksi tänä aamuna torilla, kun työkaveri tallusteli vastaan töihin mennessään. Viime viikon loppupuolella entinen työkaveri huuteli torilla vastaan talsiessaan "Juuka, mene töihin!" virne suupielessään. Ehkä ylianalysoin, ehkä en, mutta nämä kohtaamiset pysäyttivät muistelemaan ja miettimään männä vuosina Virallisen henkilön suusta kuultuja sanoja: oletko huomannut, että elämäsi on aika työkeskeistä?

Näinhän se oli. Palauttavat harrastukset olivat minimissä, ellei kokonaan poissa - lukemista ja valokuvausta silloin tällöin, satunnaisesti, ei lasketa. Virallisen henkilön puheet mietityttivät silloin ja saivat toimimaan. Samoin nyt. 

Olen työorientoitunut. Se lienee vain inhimillistä ja suht normaalia itsenäiselle, luotettavalle sinkulle. Virallisten henkilöiden, ystävien, siskojen ja entisten ja nykyisten työkaverien avulla olen kuitenkin oppinut pikkuhiljaa, että elämässä on muutakin kuin työ. Kunniaa on kuitenkin annettava myös itselle, koska muutosta ei tule, ellei maaperä ole otollinen. 

Olen työskennellyt tietoisesti laajentaakseni sosiaalisia ympyröitäni pois päin pelkästä työstä ja onnistunutkin siinä hyvin. Jopa erittäin hyvin. Olen työskennellyt tietoisesti, mutta ottamatta paineita ja sortumatta suorittamiseen myös muissa asioissa, mutta ne eivät kuulu nyt tähän. Sosiaaliset ympyrät sen sijaan kuuluvat. 

Vuosia sitten löysin yrityksen ja muutaman erehdyksenkin kautta osin Islon liikuntaohjaajan avustuksella itselleni sopivia liikuntalajeja, joista valikoituneiden parissa touhuilen edelleen. Kuntonyrkkeily ja pilates tasapainottivat toisiaan, mutta jalkakoordinaationi ei ollut kokemukseni mukaan tarpeeksi hyvä edellä mainittuun (ja se tietenkin turhautti ja vei hauskuuden lajista) ja jälkimmäisessä hengittäminen oli liian vaikeaa (ja se tietenkin turhautti paljon ja vei vähäisenkin hauskuuden lajista). Koripallossa sen sijaan pärjäsin pituusrajoitteisenakin isoja miehiäkin vastaan hyvin, mutta se jäi aikataulullisesti sopimattomien salivuorojen ja viime kädessä sormivammojen myötä. Sähly ja Yin -jooga tasapainottavat toisiaan - ja minua. 

Yhdessä vaiheessa otin tavoitteekseni tehdä joka viikko myös arkisin jotain palauttavaa, vähintäänkin hieronnassa käyntiä tai kulttuuririentoja. Siinäkin olin vaarassa lipsahtaa suorittamisen puolelle, näin toipuvana suorittajana, mutta onneksi eräs Virallinen henkilö oli männä vuosina moisesta mahdollisuudesta maininnut ja itse havaitsin ja havaitsen, kun suorittaminen yrittää vallankaappausta. Edellä mainittu palautuminen voi kuitenkin käydä budjetin päälle, joten minusta onkin kehittynyt ekspertti löytämään edullisia tai jopa ilmaisia menoja - ja sitten tietenkin tasapainottamaan niitä tietyillä kokonaisvaltaisilla hemmotteluilla, joista olen valmis maksamaan joidenkin mielestä liikaakin siinä tapauksessa, että minulle tulee siitä hyvä olo eikä minua millään tavalla aliarvioida tai kohdella kaltoin. Ajattelen kokonaisvaltaisesti laajalla kentällä; kampaajalla käynneistä bussikyyteihin ja taidenäyttelyihin. Tämä saattaa joitain ihmetyttää, kuten puhelinkeskustelussa siskoni kanssa sain todeta. Mainitsin olevani lähdössä tietyn bussifirman kyydissä matkalle ja tuumin, että toivottavasti se yksi mielestään hauska kuski ei ole ratissa, koska silloin matka maksaa liikaa. Siskoni ei ymmärtänyt, mitä se haittaa, kuljetuksestahan siinä maksetaan. Minä olen sitä mieltä, ja sen selitin myös hänelle, että linja-autonkuljettaja ei ole pelkästään kuljettaja vaan myös asiakaspalvelija ja koska palvelun hinta on suht korkea, oletan saavani myös kaikin puolin kokonaisvaltaista vastinetta rahoilleni. Eli ei "naisilla on rahaa, millä maksaa" -tyylisiä tai synnyinseutuani halveeraavia "vitsejä". Loppu hyvin, kaikki hyvin, voi näin kohteessa todeta - kyseinen kuljettaja ei ollut ratissa eikä kokonaisvaltaisessa palvelussa ollut mitään huomautettavaa. Ei omalta osalta havainnoituna eikä muidenkaan saamaa palvelua seuranneena. 

Vuosien varrella olen saanut myös oppia, että vaikka kuinka uskoisin yliluonnolliseen - ja itseeni -, tahto ei vie läpi harmaan kiven. Kaikkeen ei voi vaikuttaa itse ja se on opittava hyväksymään. Avoin mieli sen sijaan avaa maailmaa, uskomattomillakin tavoilla. Matkani on vasta alkanut. 

Pohdin, pohdin...

 En aloita seuraavaa Housen jaksoa. Avaan M80 -nettiradion, portugalinkielisen radiokanavan, joka soittaa musiikkia, josta tykkään - ja kuuntelen samalla mielenkiinnolla väliin tulevia portugalinkielisiä mainoksia. 

En suorita tarkoituksellisesti. Teen lisää inhoamaani tiskiä, koska syödä pitää. Likaan ruuan laitossa ainakin kaksi ylimääräistä astiaa, koska haluan vaihtelua ruuan laittooni ja ostin valmiin Blå band -kanarisoton. Edellyttää, että broilerit ruskistetaan ensin pannulla ja sen jälkeen laitetaan pata-ainesten kanssa kattilaan. Tästä tulee varmasti hyvää.

Olisin varmasti osannut tehdä, maustaa, oikein hyvän ja maukkaan riisiruuan itsekin, mutta vaihtelu virkistää. Ajattelin kerrankin päästä siinä mielessä helpommalla, että en sotke käsiäni sen enempää - vaikkakin tiskiä tulee enemmän kuin wokkibroilerinuudeleissa.

En suorita. Mukamas. Kyllähän tämä koko ajan on yhtä suoritusta, vähän rennompaa vaan, koska koko ajan kokkaillessani kuuntelen musiikkia ja samalla mietin blogitekstiä. Eilen suunnittelin, että tänään lähden ulos samoilemaan kameran kanssa, mutta aamulla totesin, että enpä lähdekään. Kelissä ei ole mitään vikaa, vaikka aurinko ei paistakaan, koska kaikkihan varmaan jo tähän mennessä ovat oppineet, että minä en aurinkoa rakasta. Lomapäivinä minkään ei kuitenkaan ole pakko olla kaavamaista, joten jopa muutin eilen tekemiäni suunnitelmia tälle päivälle. Yritän rentoutua.

Eilen olin vielä täysiään sitä mieltä, että tänään menen aamupalan ja parin Housen jakson jälkeen kameraa ulkoiluttamaan, mutta suunnitelmat muuttuivat ja tyytyväisenä ruskistan broileria ja kuuntelen kasariklassikoita ja viimeistään tunnin päästä nautiskelen työni hedelmistä. Vaikkakin tiskit... Ei ajatella niitä nyt, vaan ajatellaan ruuan laiton mukavuutta ja sitä nautintoa, kun saan ruuan suuhuni. Sitä nautintoa, kun saan kertoa olevani tyytyväinen itseeni. Syystä. Sitä tunnetta, kun kerron muillekin, että tein herkullista ruokaa, onnistuin. Onnistumisesta tulee tavallaan todempaa, kun sen tuo julki muillekin, vaikka alitajuisesti tietäisikin, että osaa tämän ja monia muitakin asioita. Jos vain ajattelee itse, että on hyvä, se ei ole niin tehokasta ja totta. Se ei uppoa. Sama muunkin palautteen, myös korjaavan kanssa. Kun sen kirjoittaa, siitä tulee todempaa. Siihen alkaa uskoa. Teoriassahan sitä tietää että on hyvä monissakin asioissa; kokkauksessa, valokuvauksessa, kirjoittamisessa, asiakaspalvelussa, työssään, ystävänä, tyttärenä, siskona... Mutta siirräpä se teoria käytäntöön.

Energiaa

Kävin tänään intuitiivisessa energiahoidossa. Hoitaja kyseli alkuun, miten olen voinut. Vastasin lyhyesti; päätä on kivistänyt, mutta muuten ok. Ja jatkokysymykseen "sisäisesti vai ulkoisesti" vastaukseni kuului "sekä että". 

Hoidon aikana ajatukseni vaeltelivat monessa paikassa. Enimmäkseen pystyin keskittymään siihen, että yritin olla mahdollisimman avoin ja rento. Välillä kuitenkin karkasin työmaailmaan ja miettimään sitäkin, kuinka moni epäilee energiahoitojen tehoa - ja kuulostelemaan hoitajan hengitystä sekä molempien vatsan ääniä. Energiat liikkuvat. Kivistykset katoavat. Vain kerran hoitaja joutui kehottamaan olemaan ihan rento - itse ei tarvitse painavaakaan päätä kannatella tuolla 😎

Tunnin jälkeen oloni oli höttöinen, aivan kuten 1. kerrallakin. Kuulin välittyneen sellaista, mikä osui ja upposi. Olen uuden kynnyksellä. Lue, etsi tietoa, mutta älä kuitenkaan liikaa. Luota itseesi, ole armollinen itsellesi äläkä mieti liikaa muiden odotuksia tai sitä, millainen sinun on lapsena/lapsesta lähtien odotettu olevan. Sinusta välittyy huumoria, avoimuutta ja lapsenomaista energiaa, joka on hyvä asia. Ei siis mitään uutta itselleni, mutta edelleen kannusti jatkamaan samaa rataa. 

Lisäksi kuulin hauskan yksityiskohdan olkapäälläni istuneesta linnusta ja siihen sekä veteen liittyvistä tarinoista, joiden merkityksen aion kyllä heti googlettaa ja syventää tähän puoleen tutustumista. Tämä teki hyvää. 

Ja epäilijöille tiedoksi; olen puhunut mahdollisimman vähän ja vastannut lähestulkoon töykeän lyhyesti hoitajan kysymyksiin, en oikeastaan ole kertonut mitään elämästäni, ihan vain vielä enemmän vahvistaakseni uskoani energiahoitoon, testatakseni - niin, mitä? Uskoni vahvistuu. Tämä teki hyvää. Ja tekee jatkossakin. Siitä todisteena pään sisäisen jukeboksin käynnin jälkeen soittama Diana Rossin I'm coming out.

Vapaapäivän anatomia

Vapaapäivä. Herään klo 9. Juon aamukahvit. Syön aamuleivät. Katson aamun jakson Housea. Opiskelen portugalia Duolingolla. Katson toisen jakson Housea. Pesen hampaat samalla. Touhuan koko ajan jotain muuta. Pelaan Duolingoa. Muutaman kerran joudun "kelaamaan" jaksoa taaksepäin, että ymmärrän, mitä jaksossa tapahtui ja miksi.  Selaan nettiä puhelimella. Yritän olla aloillani ja kuitenkin löydän itseni laittamasta pyykkiä koneeseen samalla kun jakso etenee ruudulla. 

Kun istahdan alas, vilkaisen automaattisesti kelloa. Kohta pitää syödä. Ruokailun väli pitää olla 3-4 tuntia. Nousen siis laittamaan ruokaa. Ruuan valmistuttua istahdan pöydän ääreen tuijottamaan Housea. Vuodevaatteet pitää vaihtaa. Valintaan menee aikaa. House pyörii koko ajan. Pyykit pitää nostaa kuivamaan. Entiset laittaa kaappiin. Vastata Whatsapp -viestiin. House pyörii koko ajan. 

Istahdan alas. Yritän rauhoittua. Katson Housea. Pidemmän aikaa pystynkin keskittymään, mutta sitten ajatukset alkavat harhailla eilen käsiini osuneissa kouluaikaisissa terveysasiakirjoissa. Minua kuvaavissa adjektiiveissa. Arka. Mukava. Reipas.  Ujohko. Alkaa reipastumaan. Jo näistä asiakirjoista käy ilmi se, että kun puhutaan minulle ylimaallisen tärkeistä asioista, herkistyn. Jakso loppuu. Pomppaan tuolista skipatakseni seuraavan jakson intron. 

Istahdan alas. Niskaa jomottaa, ehkä pitää sitten siis käyttää jyväsäkkiä? Ei kun ylös ja säkki mikroon lämpiämään. Sinä aikana laitan puhtaat vuodevaatteet paikoilleen. House pyörii näytöllä koko ajan. Kun maltan istua alas, totean saman minkä eilen - jyväsäkki vuotaa. Pitäisi ommella. Joka paikassa on jyviä. Tungen ne takaisin säkkiin sormien polttamisenkin uhalla ja nostan säkin hartioilleni. Nojaan nojatuolissa taaksepäin ja yritän keskittyä Housen jaksoon. Jonkin aikaa se onnistuukin, kunnes tulen vilkaisseeksi kelloa - kohta pitää taas syödä, ettei ruokailujen väli muodostu liian pitkäksi. Äh. Syön vain jäätelöä. Ja särkylääkkeen, niskaani särkee. 

Kello on jonkun verran yli neljä. Kirjoitan blogitekstiä ja kuuntelen portugalilaista nettiradiota. Hyräilen hyvän kappaleen mukana. Sormet naputtavat tietokoneen näppäimistöä. Jalat heiluvat. Reilun kahden tunnin päästä lähden joogakyydille. Toivottavasti joogassa saan ajatukseni rauhoittumaan. Alussa se onnistui, vaikka työtä vaatikin. Joogaa aloitellessa ajatteli, että se tunti on luvan kanssa suorittamisvapaata - vaikka tiedostikin, ettei keneltäkään tarvitse lupaa sellaiseen. Silti. Silti...

Illalla joogasta tultua tulen istahtamaan teeveetuoliin tai heittäytymään karvalankamatolle, avaamaan Netflixin ja katsomaan Housea. Napattuani ensin jääkaapista pienen iltapalan. Tuoliin heittäytymisvoimaakin tulee säädellä, koska tuoli on sellaista keikkuvaa mallia 50 vuoden takaa. Kun olen saanut tarpeeksi suuren annoksen sarkastista maailmankatsomusta, siirryn lukemaan, kunnes totean, että kello on nukkumaan menoaika. Katson ehkä vielä viimeisimmän Home & Awayn välttääkseni mahdolliset Housen aiheuttamat huonot unet.

Ainakin viimeiset 5-10 vuotta olen ajatellut, että olen suorittaja sen vuoksi, että elän suoritusyhteiskunnassa. Se on ollut mukava tekosyy. Suoritan syömistä. Suoritan suoratoistoa. Suoritan puheluita. Suoritan. Sen vuoksi vaadin itseltäni paljon ja aikataulutan asioita. Sen valossa, mitä nykyään itsestäni tiedän, aikatauluttaminen on ollut keino saada asiat hoitumaan eikä suinkaan suorittamista. Olen kyllä myös toipuva suorittaja, sitä en kiellä. Mutta aikatauluttaminen ei ole paha asia, kun siitä osaa myös joustaa. Joku on vain jossakin vaiheessa saanut minut uskomaan, että se on paha asia. Joku on saanut minut uskomaan, että itsensä tunteminen on huono asia. Joku on toitottanut, että itsensä tarkkailu on huono asia. Vaikka tosiasia on, että itse on itsensä paras asiantuntija. Toisten avulla toki. Mutta lopulta - itse. 

The cure

The past is the past, 

You couldn't make it last.

If You're looking for cure, 

You must be sure

that You want to let go, 

You want to say no, no. 

What's the allure?

Were the people pure?

The cure is the fire, 

maybe You should also have a new attire?

You wanna make this last, 

forget about the past.

It can be done now You know the main reason. 

It´s time for new season.

Sählytunnin oppi: väärä vaatimattomuus.

HUOM.! Tämä julkaisu on julkaistu alunperin kmalinen.vuodatus.netissä 6.12.2023. Tämä ja muutama muu julkaisu kuitenkin ovat niin tärkeitä ja hyviä, että julkaisen ne myös täällä sellaisenaan. Tätä kappaletta lukuun ottamatta teksti löytyy myös vuodatuksesta.

Voin kuulkaa kertoa, mikä ei ole näin rupukuntoisena keski-ikäisenä hyvä idea. Voin. Muistan sen jatkossa. Ehkä.

Kävin nimittäin maanantaina yin -joogan sijasta kävelemässä kirpakassa lähes 20 asteen pakkassäässä lähes kuusi kilometriä. Sairastettuani kolme viikkoa takaperin Ison Koon (suomeksi korona, ja tosin lievemmän version kuin 1.kerralla edellisvuonna). Tiistaina jäin suoraan töistä kaupungille ja siitä sählyyn reiluksi tunniksi. Vartti verryttelyä ja sen jälkeen kolmella kolmea vastaan tiukkaa vääntöä. Aaaaaa että. Ettien että... Keuhkot huusi hoosiannaa. Pelin aikana. Pelin jälkeen. Loppuvaiheessa piti jopa jättää tauolla juomaa juomatta. Miksikö? Nyt seuraa inhorealismia - ellet kestä, lopeta lukeminen.

Suoraan sanottuna olisin varmaan oksentanut, jos olisin juonut yhtään enempää. Tai sitten pyörtynyt (ensimmäistä kertaa eläessäni. Tietääkseni). Kotiin tultua totesin, että lähes kaikki voimavarat ovat jääneet kentälle, kun yritin avata jugurttipullon korkkia... Voitte vain kuvitella, mitä oli lähellä tapahtua. Ja sitten olisi muutama kirosana karannut. (Sivumennen sanoen, lenteli niitä kentälläkin - jos ei lentelisi, voisin keskittyä paremmin peliin, mutta on kiva vaan mennä täysillä tunteen mukana kentällä). Tämä se on järkevää urheilua, tämä. Järkevää harrastamista. Mutta silti - tuo iloa ja paljon muutakin. 

Tuli kuitenkin todettua myös se, että maltti on valttia. Lähes katastrofaalisen alun jälkeen joukkueita sekoitettiin ja johtuiko siitä vaiko olenko edelleen tässäkin asiassa diesel, mutta maalejakin alkoi syntyä sen lisäksi, että aloin ehkä vielä tarkemmin puolustaakin (mikä tosin on aina ollut omasta mielestäni valttini). 

Tämä sählykerta oli monellakin tapaa poikkeuksellinen vertaillen sitä kaikkiin vuodesta 2017 alkaneisiin kertoihin. Ensin olin sellaisella puolella pelaamassa, jolla ei tuntunut onnistuvan ei sitten mikään, mitä yritettiin ja vastustajalla taas tuntui uppoavan kaikki sinne päinkin sutaisut. Yritettiin kyllä puolustaa, kaikkemme tehtiin, mutta silti tuntui, että vastustaja vei 100-0. Kun joukkueita vähän sekoitettiin, alkoi minunkin maalijyväni löytyä. Paljosta - todella paljosta - on kiittäminen hyviä syöttöjä, joista kyllä jaoin myös kiitosta, mutta ehkä minunkin on tämä väärä vaatimattomuus vihdoin aika unohtaa. Kyllä minäkin olen ne kehut ansainnut, joita muut pelurit minulle jakoivat. Minäkin osaan, paljonkin, kun vaan maltan. Maltoin katsoa. Maltoin suojata. Maltoin katsoa, onko paikka rynniä eteenpäin yllättäen - vai onko kenties paikka syöttää. Vaiko kenties paikka laukaista - lähes nollakulmasta! Maltti on valttia. Sain tiistai-iltana voimakkaan muistutuksen siitä, että minullakin on sitä. Valttia. Malttia. Maltti on valttia!

Minä osaan malttaa. Ja kun maltan, osaan. 

Sählyssä ei tehdä mitä?!?

HUOM.! Tämä julkaisu on julkaistu alunperin kmalinen.vuodatus.netissä 18.1.2024. Tämä ja muutama muu julkaisu kuitenkin ovat niin tärkeitä ja hyviä, että julkaisen ne myös täällä sellaisenaan. Tätä kappaletta lukuun ottamatta teksti löytyy myös vuodatuksesta.

- Kiroilla... Eikä dartsissa, eikä biljardissa eikä koripallossa...Vastasin ohjaajan kentän sivusta esittämään kysymykseen. Turhautti. Pelini ei sujunut niin kuin olisi mielestäni pitänyt ja kirosanat nyt vaan karkailevat silloin. Ei niille mahda mitään kentällä sen paremmin kuin sen ulkopuolellakaan, jos joku tekemisessä mättää.

En osannut puolustaa enkä myöskään mättänyt maaleja - mikä hyöty minusta sitten muka oli kentällä tässä kolmea kolmella vastaan pelissä? Kannustaminenko minun päätehtäväni oli? Sen kyllä osaan sekä vaihdossa että kentällä - puhuminen muuten on parannettavissa, myönnän. 

Huomasin itsekin, että nyt muuten alkaa tunteet läikkyä yli. Vaihdon sopivasti tullessa kannustin muita ja seuraavaksi kentällä olikin minun vuoroni kyyristyä aloitukseen - jonka kauhoin meille. Päättäväisyydellä. Terrierinä olin heti hyökkäämässä, puolustuksen apuna toki olisin voinut enemmän olla tarvittaessa, mutta let´s face it: olen erään entisen sählyryhmämme ohjaajan sanoin vanhan liiton naisia - pelaaminen on pääasia, kunnosta viis, juostaan vain tarvittaessa. Eli suomeksi sanottuna en voinut olla auttamassa puolustuksessa, koska kuntoni on jotain, jota ei saa sanoa... Hyvä puoli tässä juoksuni säätelyssä on se, että joskus pääsen yllättämään vastustajan tekemällä yks kaks nopeita liikkeitä.

Paransin peliäni, etenkin puolustuspäässä. Maalit jäivät nyt vain johonkin hassuun yhteen, kahteen - mutta olenhan aina ollut enemmän puolustaja. Nykymallin NHL-puolustaja, joka mättää pisteitä... Minun vahtivuorollani ei tosin myöskään maaleja tehdä - ja senkös takia nyt tiistaina korpesikin, kun tehtiin... Tappio tuli ja ehdin jo mätkähtää selällenikin, mutta koska harjoitus tekee mestarin, selvisin vammoitta. Vaikka pelini loppua kohden paranikin, en ollut tyytyväinen ja hämmästytin ilmeistä päätellen pelikaverit ja osittain myös itsenikin toteamalla pukukopissa, että en ole ansainnut lämpöä huonon pelin jälkeen; en siis laittanut pitkiä kalsareita collegehousujen alle ja läksin kävelemään bussipysäkille niine hyvineni. (Takki oli. Pipo oli. Hanskat oli. Kengät oli. Sukat oli. You get the drift? Ainoastaan välihousut puuttuivat.) Toteamukseni jälkeen jatkoin "jos tulee kylmä, pitää sit vaan juosta." En tiedä, kumpi pelikavereita hämmästytti enemmän - se, että en ollut mielestäni ansainnut lämpöä (hehän kannustivat vastavuoroisesti minua pelatessa) vai se, että aioin juosta...

Vanhat klassikot pään sisäisessä jukeboksissa.

HUOM.! Tämä julkaisu on julkaistu alunperin kmalinen.vuodatus.netissä 4.2.2024. Tämä ja muutama muu julkaisu kuitenkin ovat niin tärkeitä ja hyviä, että julkaisen ne myös täällä sellaisenaan. Tätä kappaletta lukuun ottamatta teksti löytyy myös vuodatuksesta.

Pään sisäinen jukeboksi on tänä viikonloppuna ollut vauhdissa viime viikkojen ja kuukausien positiivisten ja negatiivisten tapahtumien alkaessa purkautua. On tapahtunut lähes yhtä paljon kuin yleensä puolessa vuodessa. Ovat ne ajatuksina ja sanoina aiemminkin purkautuneet, mutta nyt ilmeisestikin alitajunta myös työstää niitä ja olen löytänyt ratkaisuja.

Eilen kävin päästämässä lopullisesti irti menneestä polttamalla erään paperin, jolla ja johon johtaneilla ja jonka jälkeisillä tapahtumilla olen itseäni liian usein vuosien varrella kiusannut. Bygones, kuten mainion männävuosien lakidraaman Ally McBealin Richard Fish sanoisi. Käytyäni kaupassa ja unohdettuani ostaa tulitikkuja kaivelin kaapista vähäiset kynttilöiden sytyttelyyn tarkoitetut pitkät tikut, pakkasin paperit ja tikut reppuun, pukeuduin talvisään vaativuuden mukaan ja läksin matkaan. Talsin talvisessa tuiskussa. Talsin jäidenkin poikki, kunnes vihdoin tulin nuotiopaikalle, jossa sopivasti ei ollut ketään (sivumennen sanoen, ihmeen vähän väkeä oli kauniilla lumisadesäällä liikkeellä). Kaivelin paperin ja tikut repusta ja annoin palaa. Tuijotin tuleen. Päästin irti. Olin. Tuijotin. Hengitin savua ja katsoin kun paperi pala palalta paloi. Havahduin siihen, kun lumisade loppui. En tiedä, paljonko aikaa oli kulunut, mutta edelleenkään minun lisäkseni ei näkynyt muita kuin yksinäinen kulkija jäällä. Katselin ympärilleni päätelläkseni, voisiko tuli lähteä leviämään nuotiopaikalta mahdollisen tuulen vuoksi. Tokko. Varmuuden vuoksi heitin kuitenkin lunta jo hiipuneen hiilloksen päälle. Ja vielä vähän. Ja vielä vähän. Ja vielä vähän. Ja vielä. Ja vielä. Lopulta koko nuotiopaikka oli lumen peitossa. Tosin sitä se oli minun sinne saapuessanikin, ja hyvä niin - emmehän halua vahinkoja syttyvän. 

Kävellessäni kaikessa rauhassa kotiin päin haistelin ihastuksissani savun hajua vaatteissani. Kunnes. "Kyl sä siihen pystyt, usko vain itseesi, jos tahtoo riittää keinot löytyy, nosta sun katseesi, pidä haaveistasi kiinni, älä lannistu..." Mariskan Rajaton. Kappale, jota parikymmentä vuotta sitten pidin suorastaan ns. teemalaulunani. Kuuntelin sitä. Uskoin siihen. Samaistuin siihen. Ajattelin jopa, että se yksi, joka sanoi, että olet vapaa ja tää maailma on sulle täysin rajaton, oli mummini. Minulle se kappale merkitsi paljon. Samoin mume. Ja nyt - alitajunta iski kovan kortin pöytään. Päätti sitten soittaa tämän?!! Ok. Se on merkki. Selvä.

Tänään kävelin korispelin jälkeen bussipysäkille päin. Korispeli oli tarjonnut tervetulleen tauon ajatuksissa ja hieman palautumista arjen keskellä, mutta askelten naristessa lumihangessa toinen vanha tuttu alkoi soida päässä alitajunnan työstettyä ajatuksia. "Tää on mun hetki, jos mä päätän niin, otan tän, otan tän, otan tilanteen haltuun...Tää on hallussa!" Elastisen Hallussa, jossa fiittaa Jontte Valosaari. Tätäkin biisiä tuli ilmestyttyään n.10 vuotta sitten kuunneltua todella paljon hengen nostatukseen. Vuosien varrella nämä Mariskan ja Elastisen mainiot kappaleet unohtuivat, tosin niin on käynyt musiikin kuuntelulle ylipäätänsäkin - muuten kuin livenä. Osin olen pelännyt sitä, millainen vaikutus näillä kappaleilla on ollut minuun. Positiivinen. Mutta kun on saanut tsempattua itsensä näiden avulla moniin asioihin ja sitten ne asiat epäonnistuvat... Eihän se kappaleiden vika ole. Jos jotain, ne ovat vaikuttaneet positiivisesti. Mutta... Noh, aina parempi, että  nämä soivat nyt pään sisäisessä jukeboksissa - vuosia, vuosia sitten siellä soi Cheekin Äärirajoilla, ja se se vasta olikin merkki jostain...

Nämä ovat merkki positiivisesta. Ratkaisuista. Ajatusten selkiintymisestä. Hyvästä! Parempaan menosta! Let´s do this!

Säännöt, rutiinit ja toisten huomioiminen.

HUOM.! Tämä julkaisu on julkaistu alunperin kmalinen.vuodatus.netissä 17.2.2024. Tämä ja muutama muu julkaisu kuitenkin ovat niin tärkeitä ja hyviä, että julkaisen ne myös täällä sellaisenaan. Tätä kappaletta lukuun ottamatta teksti löytyy myös vuodatuksesta.

Tällä viikolla havainnoin jälleen, miten tärkeitä minulle ovat säännöt, rutiinit, niiden noudattaminen ja toisten huomioiminen. 

Viikkoni on kiireisempi kuin yleensä, mutta mukavalla tavalla. Jatkuvasti tällaista ei jaksaisi, mutta nyt se teki ja tekee hyvää. Pääsin muutaman viikon pakkotauon jälkeen kokeilemaan, kuinka niskani kestää sählyä. Pääsin pelaamaan uudella kokoonpanolla lautapelejä (jotka tosin runsaasta tarjonnasta huolimatta typistyivät kahteen Aliakseen). Pääsin tutustumaan työympyröistä tutun hepun kotiin kivan työyhteisö- ja ystävyysillan merkeissä - ja "pelaamaan" Aliasta. Ja huomenna? Arvaattekos mitä? Menen katsomaan Katajan naisten korisottelua!

Ohjelmassani oli viikolla kolmenlaista Aliasta: perinteistä Alias -sananselitystä sääntöjen mukaan pelattuna, Kuka olet -Aliasta ja sitten villien viidakon sääntöjen mukaista Aliasta. Sana minulla on hallussa ja kieli joskus kuriton monessakin mielessä. Kahdessa ensin mainitussa siis pärjäsin tälläkin kertaa hyvin, kuten tapana on. Ja valitettavasti tuosta viimeisenä mainitussa Aliaksessa pärjäämättömyydessäkin alkaa tulla tapa, mutta nyt keksin, miksi en yllä siinä aivan kärkikahinoihin: se on käytännössä huutokisa. Ja huutaa minä en osaa. Käytännössä kyseinen Alias etenee niin, että pelataan ilman pelilautaa, joku selittää tiettyä numeroa ja toiset huutavat sanan heti keksittyään sen. Vaikka olenkin kovaääninen ja hyvä keksimään, olen hitaahko. Diesel siinäkin asiassa. Joten hyvä ei heilunut huutokisassa Malisen osalta. Etenkään, kun minä selkärangasta nousten noudatin sääntöä, että edes selitettävän sanan osaa ei saa sanoa ja siis häkellyin muutaman kerran kuullessani selittäjän esimerkiksi selittävän, että ei putkimies vaan... Ja vastaus oli sähkömies - ja se hyväksyttiin pisteenä! Mutta vaikka nyt keksinkin syyn siihen, miksi en kyseisessä kisassa (hups, ei siis pelissä - sanavalinta kertoo minusta jotain..) pärjää, niin eipä sille paljon ole tehtävissä. Ellen saa ihmisiä pelaamaan alkuperäisten sääntöjen mukaan, on vain tyydyttävä seuraamaan sivusta tai nieltävä karvasta kalkkia. Harmillista joka tapauksessa, mutta kultaiselta ysäriltä televisiosta tutun ystävämme Hugo -peikon sanoin aina ei voi voittaa - ei edes joka kerta! 

Viime aikojen tutkiskelujen myötä olen saanut työkalupakkiini uusia tapoja ja havaintoja, jotka näyttävät helpottavan elämää muutenkin, mutta etenkin työssä. Monet asiat ovat saaneet selityksen ja ainakin itse olen ollut havainnonut,  että uusien, järjestelmällisempien tapojen ja yksinkertaisempien keinojen myötä työntekoni on sujuvoitunut. Välillä kompastelen uusien tapojen kanssa, mutta uskon kovasti, että kun saan ne haltuun, niin homma on hanskassa - ja hanskat eivät ole hukassa! Tarvitaan vain kärsivällisyyttä. Sekä minulta että muilta. 

Kuten monelle olen todennut, minun pitää tietää, miksi jotakin tehdään, että muistan tehdä niin. Minun pitää ymmärtää, miksi jotain tehdään, että asia jää mieleen. Rutiinien ja aikataulujen noudattaminen sekä toisten huomioiminen - kuitenkaan itseäni unohtamatta- helpottavat elämää. Elämän ei ole tarkoitus olla näin vaikeata kuin se on ollut tähän asti. 

Itse asiassa, tajusin juuri vaivihkaa tässä viime aikoina päättäneeni, että teen kaiken nyt itseni vuoksi. Osin jopa sen juttutuokion pelikaverin kanssa siitä, kuinka sitä aina pelin tiimellyksessä saattaakaan unohtaa varoa mailan huolimatonta käyttöä... Omista vammoista viis, kunhan pelikaveria ei vahingoiteta. Näin ajattelen sählyssä ja osin töissäkin. Itselleni on itsestään selvää, että toiset otetaan huomioon niin, että jos on sovittu jotain yhteisiä pelisääntöjä, niitä noudatetaan. Välillä se voi unohtua, mutta edes yrittäminen olisi suotavaa. Pelisääntöjen noudattaminen sujuvoittaa tekemistä ja luo turvallisuuden tunnetta, vakautta. Siksi en ymmärräkään, jos toiset kuittaavat yhteisistä pelisäännöistä puhuttaessa, että "ihmiset ovat ihmisiä, kaikki eivät noudata pelisääntöjä". Jos on yhdessä sovittu säännöt, niitä tulisi noudattaa tai asioilla on seuraamuksia. Mielellään sääntöjä rikkoneille. Ugh.