Humps.

 Päässä kumisee. Humisee. Silmissä sumenee. Ikään kuin irtaannun ruumiistani, katselen kävelyäni ulkopuolisen silmin. Tunnen kurkussani epämääräisen tunteen. Ei kiristystä, ei kuristusta, ei ns. pala kurkussa. Hyvin epämääräinen tunne, joka säteilee korviin.

Korvat lukkiutuvat. Nielaisen. Korvat avautuvat. Himpun. Jatkan kävelyä. Mieleni tekisi vain lukittautua neljän seinän sisään - ja sitä myöten olen ostoksetkin tehnyt. Luulen melko vahvasti, että kyse on jonkinasteisesta paniikkikohtauksesta. Olen keskustellut aiempina vuosina saamistani samantyyppisistä tuntemuksista vertaisasiantuntijan kanssa ja saanut myös häneltä silloiselle(kin) oletukselleni vahvistuksen. Tiedän siis, mitä tehdä nyt: kiinnitä huomiosi johonkin yllättävään. Huolimatta ruokien kylmäketjun katkeamisvaarasta alan katsella ojan pohjalle päin. En oksentaakseni. Ei sekään kaukana ole. 

Katselen. Ojan pohjalle, ojan pientareelle. Kukkia, höytyviä, kärpäsiä. Kärpäsiä kukissa! Mustaa keltaisella! Vaaran väriyhdistelmä - siitäpä otan kuvan. Kuvan. Kuvan. Ja vielä kerran kuvan. Olotila meni ohi - tällä kertaa. Nyt tiedän pystyväni voittamaan sen jälleen. Pystyn siihen - kuten moneen muuhunkin asiaan.