Katsaus menneisyyteen

Etsin tiettyä tekstiä koneelta, mutta en löytänyt. Jatkan etsimistä paremmalla aikaa, keskellä yötä ei ehkä kannata supertuloksia odottaakaan mistään. Löysin kuitenkin jotain - todisteen siitä, että nuorempana olen osannut myös suuttua ja olla vihainen 😮 Siinäpä taito, jota pitäisi ehkä harjoittaa enemmän nykyäänkin - kirjoittamisen ohella.

Sulake multa kärähti

luolanainen mussa kai ärähti

ku kämppis alko isotella

mulle syyttä vihotella

Mikä se luulee mun olevan?

Pitäskö sen ottaa yks D…an?

Mitä hemmettiä, mitä piruu

se antaa mun vihas viruu?

Nyt mä nääs sitä inhoon

toivottavasti vaipuu het’ unhoon.

En oo sille tehny mitää

mut en voi sopuukaan väkisin yllä pitää.

Ku se mua syyttelee vaa

en voi vuosia asuu sen kaa.

Siispä hain uutta asuntoo,

se jopa kohottas mun kuntoo.

Koska mä alkasin pyöräillä, 

terveyteni kans hyöräillä.

Ei menis rahaa bussilippuun,

vois ehkä jopa sijottaa kultahippuun.

No asunto ei kovin äkkii vaihdu

eikä mun varautuneisuuskaan pian haihdu.

En taida kolmoshuoneen asukkiin enää luottaa-

se mulle vaan verenpainetta tuottaa.

Jospa valituksen lopettasin tähän,

hillitsisin kiukkuuni vähän. 

Onnistuuhan se, tiedän sen – 

kuten senki, et v…..luu siedä en. 

Vähäkin riittää

Huomioon ottaminen ja näin sen tunnustaminen, että toinenkin on olemassa ja merkityksellinen, on tärkeää, mutta se saa edelleen liian vähän huomiota tässä kovassa maailmassa. Pienelläkin sanalla tai teolla voi olla suuri merkitys, joka ei näy ainakaan heti ulospäin, mutta voi jäädä kaivelemaan kuulijansa sielun sopukoissa. 

Pieniä asioita. Pieniä sanoja. Pieniä tekoja. Tervehdys sisään astuessa ja kiitoksen huikkaus bussista poistuessa. Edes pieni nyökkäys ja vieno hymy sen merkiksi, että olet huomannut tutun vastaantulijan, vaikka et voikaan sanallisesti tervehtiä, koska selität jotain suu vaahdossa lenkkikaverillesi. Toisen asiakkaan kysymys "luetko iltapäivälehtiä", kun lopetat paikallislehden lukemisen - hän on juuri lopettanut iltapäivälehtien lukemisen ja lähtöä tehdessään tarjoaa lehtiä sinulle. Naapurin kanssa muutaman sanan, edes tervehdyksen, vaihto ohimennen tavatessa. Tulkkaus, kun huomaat, että esittelijältä puuttuu englanninkielinen esite ja sanavarasto on puutteellinen. Kuunteleminen eikä vain kuuleminen. Kannustavat sanat, vaikka joukkuekaveri laukoo ohi - yritys on ollut hyvä. 

En tiedä - tai ainakaan muista - miksi, milloin ja missä minua on opetettu tervehtimään naapureita, kiittämään bussikuskeja, pitämään ovia auki perässä kulkijoille, olemaan olematta hyökkäävä asenteissani, mutta olen kiitollinen siitä. Ja siitä, että en ole antautunut sille itsekkyydelle, jota tässä maailmassa pärjääminen tuntuisi välillä vaativan. Ehkä juuri siksi jään joskus nuolemaan näppejäni. Ehkä siksi tuntuukin erityisen hyvältä, kun sählykaveri (kuulemma) hienon onetimerini jälkeen osoittaa arvostustaan fistbumpilla ja sanoin. Ehkä siksi hän saa minut hämilleni. Ehkä siksi yllätyn. 

Pohdin, pohdin...

 En aloita seuraavaa Housen jaksoa. Avaan M80 -nettiradion, portugalinkielisen radiokanavan, joka soittaa musiikkia, josta tykkään - ja kuuntelen samalla mielenkiinnolla väliin tulevia portugalinkielisiä mainoksia. 

En suorita tarkoituksellisesti. Teen lisää inhoamaani tiskiä, koska syödä pitää. Likaan ruuan laitossa ainakin kaksi ylimääräistä astiaa, koska haluan vaihtelua ruuan laittooni ja ostin valmiin Blå band -kanarisoton. Edellyttää, että broilerit ruskistetaan ensin pannulla ja sen jälkeen laitetaan pata-ainesten kanssa kattilaan. Tästä tulee varmasti hyvää.

Olisin varmasti osannut tehdä, maustaa, oikein hyvän ja maukkaan riisiruuan itsekin, mutta vaihtelu virkistää. Ajattelin kerrankin päästä siinä mielessä helpommalla, että en sotke käsiäni sen enempää - vaikkakin tiskiä tulee enemmän kuin wokkibroilerinuudeleissa.

En suorita. Mukamas. Kyllähän tämä koko ajan on yhtä suoritusta, vähän rennompaa vaan, koska koko ajan kokkaillessani kuuntelen musiikkia ja samalla mietin blogitekstiä. Eilen suunnittelin, että tänään lähden ulos samoilemaan kameran kanssa, mutta aamulla totesin, että enpä lähdekään. Kelissä ei ole mitään vikaa, vaikka aurinko ei paistakaan, koska kaikkihan varmaan jo tähän mennessä ovat oppineet, että minä en aurinkoa rakasta. Lomapäivinä minkään ei kuitenkaan ole pakko olla kaavamaista, joten jopa muutin eilen tekemiäni suunnitelmia tälle päivälle. Yritän rentoutua.

Eilen olin vielä täysiään sitä mieltä, että tänään menen aamupalan ja parin Housen jakson jälkeen kameraa ulkoiluttamaan, mutta suunnitelmat muuttuivat ja tyytyväisenä ruskistan broileria ja kuuntelen kasariklassikoita ja viimeistään tunnin päästä nautiskelen työni hedelmistä. Vaikkakin tiskit... Ei ajatella niitä nyt, vaan ajatellaan ruuan laiton mukavuutta ja sitä nautintoa, kun saan ruuan suuhuni. Sitä nautintoa, kun saan kertoa olevani tyytyväinen itseeni. Syystä. Sitä tunnetta, kun kerron muillekin, että tein herkullista ruokaa, onnistuin. Onnistumisesta tulee tavallaan todempaa, kun sen tuo julki muillekin, vaikka alitajuisesti tietäisikin, että osaa tämän ja monia muitakin asioita. Jos vain ajattelee itse, että on hyvä, se ei ole niin tehokasta ja totta. Se ei uppoa. Sama muunkin palautteen, myös korjaavan kanssa. Kun sen kirjoittaa, siitä tulee todempaa. Siihen alkaa uskoa. Teoriassahan sitä tietää että on hyvä monissakin asioissa; kokkauksessa, valokuvauksessa, kirjoittamisessa, asiakaspalvelussa, työssään, ystävänä, tyttärenä, siskona... Mutta siirräpä se teoria käytäntöön.