Olen aina kulkenut hieman omia polkujani. Joskus se tekee hyvää, joskus ehkä asiat turhan hankaliksi. Yleisesti ottaen kuitenkin lopputulos on ensin mainittu.
Itsepäinen tai omatahtoinen, kumpi nyt positiivisemmalta kuulostaakaan - sitä olen ollut koko ikäni. Se on synnynnäinen ominaisuus, osa temperamenttiani. Kun päätän tehdä jotain jollain tavalla, se myös tehdään mahdollisuuksien rajoissa - toki olen ensin analysoinut, mikä tapa minulla toimii. Kun päätän, että jokin asia on jollain lailla, osaan käyttää sellaista äänensävyä, että voin kuulostaa jopa jyrältä - siskoni sanoin "Miten sinä saat tuon kuulostamaan siltä, että se on yksi ja ainut totuus?". Eikä hän sanonut sitä käsittääkseni hyvässä mielessä. Eikä hän ole ainut, joka asiasta on maininnut - mutta onneksi kuitenkin mainitsijat ovat yhden käden sormilla laskettavissa.
En pidä komentelusta; asiat sujuvat vallan supsikkaasti, kun minua osaa käsitellä (aivan, kuten dog handleri 😆), mutta huolimatta siitä, että äänensävy olisi väärä, hoidan kyllä mahdollisuuksieni rajoissa mitä hoitaa pitää. Toisaalta taas, mikä pahempaa ja ehkä itselleni jopa tuhoisampaa, en pidä siitä, että minun pitää kertoa toisille mitä tehdä. Neuvon kyllä mielelläni osaamassani asiassa, mutta en komenna - edellyttäen, että neuvon saajakin on oikealla asenteella liikenteessä. Jos joudun ottamaan tiukan linjan jonkun asian saattamiseksi loppuun, saatan harmitella sitä pari päivää ja vielä vuosia myöhemminkin ykskaks muistaa, että "kuulostin mielestäni tylyltä, mutta se peli oli pakko viheltää poikki tai siihen olisi kulunut kaikkien aikaa ja hermoja vielä ties kuinka kauan".
Kun parikymppisenä olimme Outward Boundilla luokkamme kanssa, oli tehtävänä kiivetä narun varassa alas sateen liukastuttamaa kalliota - ja minulla oli kumikengät jalassa. Joukossamme oli olosuhteiden vuoksi innokkaita ja vähemmän innokkaita, mutta suurin osa kuitenkin lähti laskeutumaan. Minä kieltäydyin heti kättelyssä miettimättä, miltä se muiden silmissä näyttää. Minun vanavedessäni toinenkin opiskelija kieltäytyi. Ohjaaja kiitteli rohkeudesta, monella ryhmäpaine moisessa tilanteessa pistää tekemään sellaista, mitä ei halua. Jälkikäteen kuulin toiselta kieltäytyneeltä (miespuoliselta) opiskelijalta, että ellen olisi kieltäytynyt laskeutumisesta, hän ei varmaan olisi uskaltanut kieltäytyä ainoana.
Sählykauden päättäjäisiimme nyt toukokuussa valikoitui lajeiksi terassit ja lasersota. Osallistuin terasseille, mutta jätin välissä olevan lasersodan pois valikoimastani hetken asiaa pohdittuani. Myöhemmin illalla kuunneltuani millaista lasersodassa oli ollut, totesin mielessäni, että tein oikean valinnan. Vaikka kilpailuviettini onkin laantunut vuosia tullessa mittariin, en usko, että lasersodassa se olisi pysynyt kurissa. Ja en olisi ollut itseeni kovin tyytyväinen, jos en olisi osannut noudattaa monimutkaiselta kuulostaneita sääntöjä ja taktiikoita. Valintani oli siis perustellusti linjasta poikkeava, tunnen itseni melko hyvin.
Työurallani on tullut vastaan valinnan hetkiä, joissa joku toinen varmasti olisi valinnut toisin. Ja vastaavassa tilanteessa tietääkseni onkin valinnut. Olen esimerkiksi uskonut aina, että omalta paikkakunnalta löytyy oman alan töitä enkä ole lähtenyt toiselle paikkakunnalle työpaikan perässä. Ja uskominen on kannattanut. Olen uskonut, että kova työnteko palkitaan ja yleensä se onkin palkittu, ei tosin aina juuri niin kuin olisin olettanut. Kuten jossain mietelauseessa sanottiin "Tie, jota en halunnut kulkea, veikin minut paikkaan, jossa haluan olla."
Yksityiselämässäkin on tullut vastaan valinnan hetkiä, joissa joku toinen varmasti olisi valinnut toisin. Olen sanonut liikaa tai jättänyt liian paljon sanomatta. Olen jättänyt asioita tekemättä ja kieltämättä jonkin verran tehnyt sen jälkeen juuri sitä, mitä ei missään nimessä pitäisi - jossitellut. Olen jättänyt osallistumatta koulun lehden toimitukseen pyynnöstä huolimatta, koska olen ollut juuri siirtymässä toiseen kouluun - ja jättänyt näin hyödyntämättä tilaisuuden näyttää kynteni edes hetken ajan. Olen mennyt töihin entiseen opinahjooni lähes heti valmistumiseni jälkeen. Olen ajatellut muiden parasta riskeeraamalla omaa turvallisuuttani.
Vaikka kuinka yritän miettiä, raapia poloista päätäni ja hipsutella harmaita aivosolujani, en käsitä, mistä entinen työkaverini on saanut päähänsä mainita minusta eräässä Facebook -julkaisussaan, jossa piti kertoa postauksen tykkääjästä yksi asia, että olen oman tieni kulkija - mielestäni kun en tehnyt numeroa valinnoistani. Sen myönnän, että jos en pitänyt jostakin asiasta, sanoin siitä varmasti. Ja varmaankin sitten tuolla ensimmäisessä kappaleessa mainitulla äänensävyllä?
Olen sitkeä. Olen uskollinen. Olen luotettava. Olen luottanut naiivisti ja polttanut näppini. Olen varovainen. Olen rohkea. Olen sisukas. Olen ystävällinen. Olen järjestelmällinen. Ja niin edelleen. Olen jopa edellä kävijä. Olen minä. Omien polkujeni tallaaja.
