Eu posso tirar uma foto.

Eu posso tirar uma foto. Niin minun olisi pitänyt sanoa. En kuitenkaan sanonut, en osannut - vielä. I can take a picture sen sijaan taipui, tuloksellisesti.

Seisoskelin Lissabonin... sanotaan nyt paremman sanan puutteessa akvaarion, Oceanário de Lisboan, aulassa. Valtameriakvaario se taitaakin olla. Mietin, mitä seuraavaksi. Olin juuri ottanut pakollisen selfien paikan maskotin, valtameriä suojelevan supersankarin, Vascon, kanssa. Hartiajumien vuoksi kuvauksen aikana jännityksessä ollut käsi tärisi ja tarvittiin "muutama" otos ennen kuin olin suht tyytyväinen. Mietin seuraavaa siirtoani jo Vascon viereltä poistuneena, kun en voinut välttyä sisään saapuvan, iloisesti ja kovaäänisesti jutustelevan viisihenkisen naisjoukon keskustelun kuulemiselta. Ymmärsin sanan sieltä, toisen täältä - ja eräs heistä vilkaisi minuun ja Vascoon päinkin. Pohtivat, miten saisivat kuvan. Päätin toimia. 

Eu posso tirar uma foto, olisin sanonut, jos tämä olisi tapahtunut edes vuotta myöhemmin. Vuonna 2018 en kuitenkaan vielä osannut itseopiskelujeni perusteella moista hienoa lausetta, joten astuin muutaman askeleen naisten luo, osoitin sanani tyypille, joka oli minuun päin vilkuillut ja sanoin "I can take a picture" - ja vaihtokauppana hän otti minusta kuvan. Toimenpiteiden jälkeen jatkoimme kaikki iloisesti matkaamme, minä poispäin ja he vasta nauttimaan toisiaan käpälistä kiinni pitävien saukkojen katselusta ja yrmyjen pingviinien ihmettelystä. 

Tässä yks päivä harjoittelin portugalia erään portugalilaisen opettajan sähköpostivisailuihin vastaamalla - hyvällä menestyksellä. Myhäilin tyytyväisenä. Leikkelin hänen laatimansa verbikortit vihdoin viimein ja samalla vilkuilin niitä; moni tuttuja verbejä. Odottelin hänen illasta luvassa olevaa webinaariaan portugalin alkeista. Teknisten ongelmien takia sitä ei kuitenkaan valitettavasti tullut. No, eipä ollut viimeinen hänen pitämänsä webinaari ja jatkan edelleen hänen ja muutaman muun - portugalilaisen ja suomalaisen - portugalin kielen opettajan julkaisujen seuraamista Instagramissa - nin sitä pikkuhiljaa oppii ja kohta sitä ehkä uskaltaa todeta itsekin, kuten hän eräässä webinaarissa oppilaitaan rohkaisi: "Oh no, You just think You are beginners. You're too humble!"

Eu posso tirar uma foto, sanoisin nyt. Epäröimättä.

Tämä teksti on muokattu versio alunperin LinkedInissä vuonna 2025 julkaisemastani tekstistä.

Doublenegative. Tuplakielto. No, no!

⛔ "Doublenegative. Tuplakielto. No, no!" Ensimmäiset ajatukset, kun leikkelin itselleni portugalin opiskelua varten verbikortteja ja ensimmäisessä opeteltiin epäsäännöllistä verbiä dizer olivat juurikin nuo edellä mainitut. "Não diga nada!"

✅ Don't say anything! Englannin kielestä on iskostunut muistiin, että doublenegative on suuri no, no - ja nyt sitten pitäisi muistaa portugaliksi, että eipäs kun juupas 🤨 🙂. Onneksi kielet ovat kuitenkin sen verran erilaisia, että uskon vahvasti muistavani tuon - etenkin kun taannoisen venäjän opettajan neuvon mukaan eläydyin lausetta opiskellessani ja sanoin ääneen tunteella (ja ehkä jotain suomenkielistä voimasanaa siinä edellä nieleskellen) "Não diga nada!". ✅

🛁 Yleensä saan melkoisen kielikylvyn opiskellessani portugalia; käytän kolmea kieltä. Materiaalit ovat englanniksi ja portugalin portugaliksi ja minä kuitenkin käytän äidinkielenäni suomea. Koen tämän kuitenkin suht helpoksi - tokkopa muuten olisin jatkanutkaan itseopiskelua näin pitkään ilman, että on sen suurempaa syytä kuin kiinnostus kieliin ja se, että haluan puhua reissuillani paikallisten kieltä ja näin tuntea olevani lähempänä heitä 🤔.

🤔 Lienevätkö aivoni sitten jotenkin erikoisesti nyrjähtäneet kieliin kallelleen, koska esimerkiksi tradenomiopinnoissa koin päinvastoin kuin kurssikaverini, että oli helpompaa opiskella vierailevien luennoitsijoiden kursseilla EU-lainsäädäntöä ja kansainvälisen kaupan lainsäädäntöä suoraan in English kuin se olisi todennäköisesti ollut suomeksi...

Tämä kirjoitus on hieman muokattu versio alunperin ammatti-someen (LinkedIniin) n. 8 kk sitten kirjoittamastani ja siellä silloin julkaisemastani tekstistä. 

Helatorstain lihasmuisti

Lihasmuisti on jännä juttu. En ole mikään biologian maisteri, mutta välillä - kuten tänään - sitä havahtuu ihmettelemään, miten ihminen on rakennettu ja miten jokaisella osasella on tarkoituksensa.

Sateisen helatorstain kunniaksi hidas aamu. Torkutin kelloa. Herättyä tein pakolliset toimenpiteet, sitten telkusta Pluto TV auki ja sieltä vanha suosikkini Siskoni on noita. Sivusilmällä Piperin, Pruen ja Phoeben yliluonnollisia seikkailuja, samalla ruotsin kielen kertausta Duolingossa, epämääräisiä ajatuksia takaraivossa. Viestittelyä ystävien kanssa. Epämääräisiä ajatuksia takaraivossa. Päätös, että en lähdekään tänään tietovisaan, vaikka ensin meinasin. Kehtuuttaa. Nyt on hidas aamu. Hidas päivä. Olkoon hidas iltakin. Ei huvita tehdä mitään. Mietin kuitenkin, mitä tekisin, koska ne epämääräiset ajatukset liittyvät siihen, että PITÄISI tehdä jotain. AINA pitäisi tehdä jotain. Vaikka ei pitäisikään. Ne epämääräiset ajatukset liittyvät siihen, että tavaraa on liikaa. Töitä on liian vähän. Ystäviä ja hyvää tarkoittavia ihmisiä on paljon.

APPPAPPAPPPAAA! Eipäs eksytä aiheesta. Lihasmuistista. Kun tuosta hitaasta aamusta tokenin syötyäni aamupalan, totesin, että nyt tehdään jotain. Jotain, jota olen vältellyt pitkään, mutta joka vain pahenee välttelyllä. OMPELUA. Korjausompelua. Käsin. 

Nimikkopipo. Ainut olkalaukku, johon todistuskansio mahtuu. Uusimmat, siskolta saadut, collegehousut. Nimikkopiposta korjailin takaraivon saumoja. Olkalaukusta korjasin vuosia repsottaneen olkahihnan. Collegehousuista purkaantumaan lähteneet saumat. En ole mikään mestariompelija, mutta toivon, että karhunlangalla nuo vielä jonkin verran kestävät. Kunnes löydän joskus korvaajat. 

Langan saaminen neulan silmään aiheutti haasteita. Jopa isosilmäisimpään neulaan. Tiedän, että minulla on huono näkö, mutta se on korjattu laseilla. Tiedän, että asunnossani on hämärä valaistus, mutta sen korjasin spottivalolla. Silti istuessa homma ei luonnistunut. Kun käännyin ja nousin seisomaan - avot! Kauan ei nokka tuhissut, kun lanka oli neulan silmän läpi. Ompelua. Päättelyä. Uusi korjattava. Uusi yritys ja erehdys - ei onnistu vieläkään istualtaan. Noustaanpa seisomaan - avot! Ja sama vielä useamman kerran, koska aina en osannut langan pituutta arvioida ensi yrittämällä ja jouduin ompelemaan samaa korjattavaa uudestaan ja uudestaan. Lopulta kaikki oli ohi. 

Tyytyväisenä katselin kätteni jälkiä. Ja pohdin, että olipa muuten homma saada lanka neulan silmään. Ja siitä se ajatus sitten lähti. 

Sanotaan, että kun kerran oppii pyöräilemään, sen osaa aina piiiiiiiiiitkän tauonkin jälkeen. En tiedä, en ole juuri pitänyt taukoa sen jälkeen, kun opin pyöräilemään. 

Olen huomannut, että kun on tottunut kirjautumaan tietokoneelle istualtaan tai vähintäänkin kädet tietyssä asennossa, pieninkin ero asentoon aiheuttaa epäonnistumisen. Kun asento on sama, pääset kirjautumaan sisään suit sait! 

Väitän, että olen aikoinaan oppinut sujauttamaan langan neulan silmään seisaaltani - kenties ensin katselemalla vierestä, kun äiti tai mummi on näyttänyt, miten se tapahtuu ja sen jälkeen kokeilemalla itse. En tiedä, en muista. Mutta näyttää siltä, että lihas muistaa.