Leukojen loksuttelua, leukojen ja hampaiden kiristelyä...

Päivän hammaslääkärikäynti sai muistelemaan menneitä. Päivän käynnin anti olisi voinut olla positiivisempikin, mutta toisaalta - itsepähän olen leukojani loksutellut ja kiristellyt. Jännittänyt. Stressannut. 

Menin tapani mukaan ajoissa paikalle. Hyödynsin fasiliteetteja. Ihailin ilmeisesti Museovirastolta lainattuja tauluja seinillä; tutkailin näitä mustavalkoisia valokuvia kaikessa rauhassa askeliani tahallisesti hidastaen, hermostoani rauhoittaen. Ihailin katsettani hidastaen näitä mainioita tuokiokuvia Joensuusta 1940-, 1960- ja 1970 -luvuilta. Etenkin Utran tukinkokoamispaikalta näytteillä olleet kaksi kuvaa kiinnostivat, koska olin juuri sunnuntaina käynyt Utran saarilla pyöräilemässä ja yritin paikallistaa kuvat sinne rannoille, siinä kuitenkin epävarmaksi jääden. Rentouduin suht menestyksekkäästi. 

Minut kutsuttiin sisään. Alkulöpinöitten jälkeen tuoliin, asennon virittelyt, liina rinnuksille ja lasit vaihtoon. Homma hoitoon. 

Kuuntelin tarkkaan ohjeita. Ennakoinkin jotakin. Silmät pidin tiukasti kiinni, vaikka suojalasit valon takia vissiin ovatkin. On helpompi rauhoittaa itseään silmät kiinni. Sillä rauhoitusta minä kaipasin, vaikka en hammaslääkäriä pelkääkään; ei pelko, ei ahdistus vaan se jännitys, jännitys, jännitys... Helmasyntini. Jännitän lähes kaikkea, mitä vaan voi jännittää. Joskus se on hyväksikin, mutta tässä tilanteessa ei. Hampaiden kanssa ylipäätään ei. Kerroin tutulle hammaslääkärillekin, että leuat ovat olleet välillä kipeät ja epäilen sen johtuvan leukojen kiristelystä ja hampaiden narskuttelusta. Hän tutki, leuoissa ei mitään muuta vikaa kuin - rummun päristystä - hieman jännitystä! 😆 Sain ohjeet, mitä tehdä. Välillä tuolissa istuessa huomasin jännittäväni jälleen liikaa, ja tietoisesti liikuttelin käsiäni ja keskityin hengitykseen. Kuuntelin tutun hammaslääkärin rentoa keskustelua hoitajan kanssa. Onnistuin rentouttamaan itseäni. 

Päivän hammaslääkärikäynti itsessään ei varmaan olisi saanut muistelemaan menneitä, mutta kun sille paikan lohkeamisen vuoksi sovittiin vielä jatkoa, mieli vaelsi kotia kohti talsiessa menneeseen. Aiempiin hammaslääkärikokemuksiin. Ilmeisesti mitään kauhukokemuksia ei ole ollut, koska en pahemmin muista mitään käyntejä. Muutama juttu on kuitenkin jäänyt mieleen. Kuten oletettavasti ensimmäinen hammaslääkärikäyntini - tai pikemminkin sen jälkeiset hetket, kun äitini talutti minua kädestä kiinni pitäen Särkänmäellä, eli olen siis ollut esikoulussa. Mitään muuta en tuosta käynnistä muista. Tai mistään muistakaan käynneistä. Olettaa siis sopii, että ei ole mitään muistettavaa - ne ovat vain kokemuksia muiden joukossa. Ja vieläpä minun hyväkseni koettuja kokemuksia. Tiedän olevani onnekas siinä mielessä. Ai että. Ai ettien että... 

FOMO - tuo iki-ihana vaiva...

Minua vaivaa FOMO. On vaivannut jo vuosia. Vuosikymmeniä. Ei ehkä ihan syntymästä asti, mutta läheltä pitää... Ja parantumista on havaittavissa.

FOMO. Fear of missing out. Pelko, että jää paitsi jostain. Ilman jotain. Ahdistus siitä, että jään paitsi jostain mielenkiintoisesta, hauskasta tai tärkeästä, mitä muut tekevät. Halu pysyä aina ajan tasalla siitä, mitä muut tekevät tai saavat.

"Saanko vielä...?" "Onko minulle asti jäätelöä?" "Öö... Osallistunko minäkin?" Kysymyksiä, joita esitin vuosien varrella. "Minä voin jäädä, ei minun tarvitse..." "Ei minua oikeastaan kiinnosta..." olivat suojamekanismeja; lauseita, joita lausahtelin. 

Tungen nokkani joka paikkaan. Hyppään työpaikalla tai lähes missä hyvänsä keskusteluun kesken kaiken - vaivatta - vaikka kesken keskustelun, ja harvemmin nolaan itseäni vaikka niin teenkin. "Minäkin voisin kyllä oikeestaan lähteä..." "Minä voin tehä sen." "Minä lähen ainakin..." "Minä lähen vaikka yksin." On viime vuosien kehitys. Kehitykseksi sitä tosiaan sanoisin. Itsenäistymiseksi. En odota, lähtevätkö muut vaan lähden vaikka yksin. Uskon, että siivet kantavat. Että löydän uusia minun ihmisiä. Tosin samalla koen hylkääväni entiset ihmiset - vaikka en hylkäisi... Uskon, että ne ihmiset pysyvät, ketkä ovat pysyäkseen. Ketkä ovat niitä oikeita miun ihmisiä. Asuttiinpa lähekkäin tai ei. Nähtiinpä usein tai ei. Ne pysyvät, ketkä on tarkoitettu. Puhelinlangat laulaa. 

Helatorstain lihasmuisti

Lihasmuisti on jännä juttu. En ole mikään biologian maisteri, mutta välillä - kuten tänään - sitä havahtuu ihmettelemään, miten ihminen on rakennettu ja miten jokaisella osasella on tarkoituksensa.

Sateisen helatorstain kunniaksi hidas aamu. Torkutin kelloa. Herättyä tein pakolliset toimenpiteet, sitten telkusta Pluto TV auki ja sieltä vanha suosikkini Siskoni on noita. Sivusilmällä Piperin, Pruen ja Phoeben yliluonnollisia seikkailuja, samalla ruotsin kielen kertausta Duolingossa, epämääräisiä ajatuksia takaraivossa. Viestittelyä ystävien kanssa. Epämääräisiä ajatuksia takaraivossa. Päätös, että en lähdekään tänään tietovisaan, vaikka ensin meinasin. Kehtuuttaa. Nyt on hidas aamu. Hidas päivä. Olkoon hidas iltakin. Ei huvita tehdä mitään. Mietin kuitenkin, mitä tekisin, koska ne epämääräiset ajatukset liittyvät siihen, että PITÄISI tehdä jotain. AINA pitäisi tehdä jotain. Vaikka ei pitäisikään. Ne epämääräiset ajatukset liittyvät siihen, että tavaraa on liikaa. Töitä on liian vähän. Ystäviä ja hyvää tarkoittavia ihmisiä on paljon.

APPPAPPAPPPAAA! Eipäs eksytä aiheesta. Lihasmuistista. Kun tuosta hitaasta aamusta tokenin syötyäni aamupalan, totesin, että nyt tehdään jotain. Jotain, jota olen vältellyt pitkään, mutta joka vain pahenee välttelyllä. OMPELUA. Korjausompelua. Käsin. 

Nimikkopipo. Ainut olkalaukku, johon todistuskansio mahtuu. Uusimmat, siskolta saadut, collegehousut. Nimikkopiposta korjailin takaraivon saumoja. Olkalaukusta korjasin vuosia repsottaneen olkahihnan. Collegehousuista purkaantumaan lähteneet saumat. En ole mikään mestariompelija, mutta toivon, että karhunlangalla nuo vielä jonkin verran kestävät. Kunnes löydän joskus korvaajat. 

Langan saaminen neulan silmään aiheutti haasteita. Jopa isosilmäisimpään neulaan. Tiedän, että minulla on huono näkö, mutta se on korjattu laseilla. Tiedän, että asunnossani on hämärä valaistus, mutta sen korjasin spottivalolla. Silti istuessa homma ei luonnistunut. Kun käännyin ja nousin seisomaan - avot! Kauan ei nokka tuhissut, kun lanka oli neulan silmän läpi. Ompelua. Päättelyä. Uusi korjattava. Uusi yritys ja erehdys - ei onnistu vieläkään istualtaan. Noustaanpa seisomaan - avot! Ja sama vielä useamman kerran, koska aina en osannut langan pituutta arvioida ensi yrittämällä ja jouduin ompelemaan samaa korjattavaa uudestaan ja uudestaan. Lopulta kaikki oli ohi. 

Tyytyväisenä katselin kätteni jälkiä. Ja pohdin, että olipa muuten homma saada lanka neulan silmään. Ja siitä se ajatus sitten lähti. 

Sanotaan, että kun kerran oppii pyöräilemään, sen osaa aina piiiiiiiiiitkän tauonkin jälkeen. En tiedä, en ole juuri pitänyt taukoa sen jälkeen, kun opin pyöräilemään. 

Olen huomannut, että kun on tottunut kirjautumaan tietokoneelle istualtaan tai vähintäänkin kädet tietyssä asennossa, pieninkin ero asentoon aiheuttaa epäonnistumisen. Kun asento on sama, pääset kirjautumaan sisään suit sait! 

Väitän, että olen aikoinaan oppinut sujauttamaan langan neulan silmään seisaaltani - kenties ensin katselemalla vierestä, kun äiti tai mummi on näyttänyt, miten se tapahtuu ja sen jälkeen kokeilemalla itse. En tiedä, en muista. Mutta näyttää siltä, että lihas muistaa. 

Kiintymys

Sie kyllä kiinnyt aika helposti nuihin työkavereihin ja -paikkoihin, kaveri totesi kävelyllä. Totta. 

Puheenaihe vaihtui, mutta kotona lausahdus palasi mieleen. Joku sanoi joskus, että ei monella ole noin paljon kanssa käymistä entisten työkavereiden kanssa. Totta. Joku on tullut toivottavasti jäädäkseen - aikuisiällä saatuja ystäviä, monille harvinaista herkkua -, mutta Joku on vain hyvän päivän tuttu. Väitän, että herkkyyteni ja empaattisuutenikin vaikuttavat asiaan. Toisaalta kiintyminen on hyvä, mutta toisaalta sillä aiheuttaa myös itselleen kipua. 

Kiinnyn myös esineisiin helposti.

Muistan tirauttaneeni pari kyyneltä, kun jouduin heittämään täydelliset farkut roskiin. Asiassa oli lieventävänä asianhaarana se, että farkut olivat kärsineet pyöräkolarissa ja äitini oli paikannut niitä polven kohdalta edustuskelpoiseksi. Kun farkut alkoivat ratkeilla myös monesta muusta kohti niin, ettei niitä voinut enää paikata, käytin niitä sitkeästi edelleen vähintäänkin vapaa-ajalla. Lopulta tuli kuitenkin aika luopua niistä, niin täydellisen kokoisista, täydellisen hintaisista ja täydellisen pituisista Onlyn farkuista - vain vajaa kahden vuoden yhteiselon jälkeen. Muistan vieläkin, kuinka avasin roskakaapin ja juhlallisesti asetin farkut roskakoriin - ei niitä sinne voinut vain viskata, mitä siitäkin olisi tullut!

Muistan haikean tunteen, kun tajusin, että yli 20 vuotta kestänyt yhteinen taipaleeni polkupyöräni kanssa on viisainta saattaa päätökseen. Punainen paholainen alkoi niksua, naksua ja natista niin, että korviani särki pyöräillessä. Yritin antaa ensiapua itse ja etsin vertaisapua kavereilta, jotka myös pyöräilevät paljon, mutta lopulta se oli myönnettävä: omat konstit loppuivat. Marssin pyörähuoltoon kuulemaan diagnoosin. Kerroin äänistä ja muista havainnoistani ja Asiantuntija tutki pyörän. Tuomio oli tyly: Punaisen paholaisen takapuolella oli suurin korjaustarve, muutama muukin pienempi juttu kaipaisi huomiota, mutta kannattaisi myös harkita hänen päästämistään paremmille pyöräilypoluille. Asiantuntija saisi kyllä hänet herätettyä henkiin, mutta hän melkein kyllä suosittelisi uuden hankkimista - olihan hinta-arvio vähintään 200 euroa. Mieluummin enemmänkin. Kiitin ja kerroin pohtivani asiaa - pyörä on lähes päivittäinen kulkuvälineeni ja silloin elettiin koronarajoitusten aikaa ja polkupyöriä oli hankala saada. Pyörien tutkiminen netistä, pyöräliikkeiden kiertely ja myyjien jututtaminen kuluttaisi aikaani ja hermojani. Paljon. Viesti ystävälle pelasti ja eipä aikaakaan, kun minulla oli lähes uusi, hänelle ylimääräiseksi jäänyt, pyörä käytössäni. Ja Punainen paholainen pyörimässä nurkissa - luopuminen on haastavaa. 

Myönnän, että olen kiintynyt perintöhuonekaluihini; mummolleni 1960-luvulla hankittuun tv-tuoliin ja mummini minulle, silloiselle köyhälle opiskelijalle lahjoittamiin ruokapöytään ja tuoleihin. Jopa siinä määrin, että olen kunnostanut jälkimmäiset, että ne kestäisivät pidempään käytössäni - tunnearvo on tärkein. 

Myönnän alkuperäiseen, tämän julkaisun kirjoittamiseen johtaneeseen, lausahdukseen liittyen: vuosien varrella eri työpaikoissa on ollut monien henkilöiden läksiäisiä. Äkkipäätään muistan vain yhdet läksiäiset, joihin osallistuin ja joissa en vuodattanut edes paria kyyneltä tai joutunut nieleskelemään liikutuksesta. 

Myönnän, että aioin ensin kirjoittaa kiintyväni myös esineisiin ja paikkoihin helposti. Tätä kirjoittaessa totesin kuitenkin, että paikat voi melkein jättää laskuista. Mietin. Mietin. Ja mietin. En keksi paikkaa, johon olisin kiintynyt. Siis fyysistä paikkaa. Siinä määrin, kuin mitä olen tai olen ollut kiintynyt edellä mainittuihin esineisiin tai irtaimistoon. Koti on tietenkin koti, mutta en usko, että siihen kuitenkaan niin paljon kiintymystä kohdistuu kuin edellä mainittuihin. Vanhempieni työpaikka oli minulle monestakin syystä lapsena kuin kolmas koti, samoin mummola aikanaan neljäs... Mutta tällä hetkellä ei oikeastaan ole sellaista kiintymykseni varastanutta paikkaa... Paitsi ehkä tietyssä määrin kotipaikkakunta Juuka ja nykyinen kotikaupunki Joensuu. Ja Lissabon. Eli laajahkot paikat, tietyt paikkakunnat. Oletan tämän johtuvan suhteellisen monesta muutostani  - n. 15 - ja siitä, ettei mikään asuinpaikka syystä tai toisesta ole ollut kovin pysyvä tai kiintymystä muuten herättävä. Joka tapauksessa - on kuitenkin myös paikkoja, joihin kiinnyn. On monia asioita, joihin kiinnyn. Elottomia. Elollisia. Nisäkkäitä. Irtaimistoa. Olkoon niin. Parempi tuntea kuin olla tunteeton. 

Money can't buy me love

Kokonaisvaltainen hemmottelukokemus. Vuodesta 2010 lähtien olen perustellut tietyssä kampaamoliikkeessä käyntiäni sen ihmettelijöille edellä mainituilla sanoilla. Suon itselleni kokonaisvaltaisen hemmottelukokemuksen käymällä aina tietyssä paikassa; tarjolla on kahvia, keskustelua, hierova pesupaikka, tuttu käsittelijä... Viimeisimmän parturikäynnin antia oli ilmiselvän lisäksi henkevät keskustelut ja tämä blogin aihe: kanta-asiakkuus ja se, että kaikkea ei voi mitata rahassa. Lisäksi luovutin jälleen ainakin kilon verran hiuksia, joten paino luonnollisesti tippui - vitsailinkin, että jos harrastaisin jotain kamppailulajia ja pitäisi päästä ottelupainoon, kampaajalla käynti olisi yksi keino perinteisempien rinnalla.

Kanta-asiakkuus? Mitä siitä sitten sanoisin? Näkemykseni. Isot yritykset tuntuvat tuijottavan vain volyymia ja tulosta. Niilläkin on toki hyvät puolensa kanta-asiakkuusjärjestelmineen ja -tarjouksineen, joita en voi kieltää mielelläni sopivan kohdalle sattuessa hyödyntäväni - pakkovalinnan edessä pyrin kyllä valitsemaan pienemmän yksityisyrittäjän palvelut. Lähemmin tarkasteltuna suurten yritysten huonot puolet ovat ainakin äkkiseltään suurempia kuin hyvät: unohdetaan jo olemassa olevat asiakkaat ja pääasia on saada houkuteltua uusia asiakkaita mahdollisimman paljon. Pienemmät, yrittäjävetoiset liikkeet, puolestaan tuntuvat arvostavan "vanhoja" asiakkaita juuri, kuten meitä pitääkin arvostaa. Ja arvostus on kaksisuuntaista. 

Esimerkkinä huonosta toiminnasta kanta-asiakkaiden suhteen mainittakoon eräs suuri kauppaliike: vuonna 2004/2005 uudeksi asiakkaaksi liittyvä sai kahvipaketin tai 1,5 litran limpparipullon. Nykyään? Hotelliyö. Tai muuta yhtä hullun suurta. Toinen esimerkki suurten yritysten toiminnasta on eräs nimeltä mainitsematon teleoperaattori, jonka asiakkaaksi satuin liittymään jo kymmeniä vuosia sitten. Nimi on muuttunut useasti vuosien varrella, mutta puhelinpalvelu on aina ollut samanlaista - huonohkoa. Esimerkiksi heidän tuotteissaan ei ole myönnetty olevan ongelmia vaan ongelma on aina ollut minun laitteissani, joilla liittymiä käytin - ja kaikissa niissä. Kuulostaako järkevältä ja edes todennäköiseltä? Minusta ei. Myös ainakin tietyn myyjän puhelinliittymän myynnissä on todella paljon parannettavaa, vai miltä kuulostaa se, että asiakasta nimitellään tyhmäksi? Vaihdoin toisen firman puhelinliittymään ja (vasta) sen jälkeen sain heiltä (yrityksestä, josta lähdin) puhelimitse tarjouksen uudesta, muka edullisemmasta liittymästä. Totta kyllä, liittymä olisi ollut edullisempi kuin se, mihin olin ehtinyt vaihtaa - ensimmäiset kolme kuukautta. Sen jälkeen se olisi ollut kalliimpi. Kerroin myyjälle, että en aio palata asiakkaaksi. Olin myös ilmeisesti kertonut, paljonko silloisesta liittymästäni maksoin, koska seuraava lause kuului suurinpiirtein näin: "Maksat siis mieluummin enemmän? Sehän on suoraan sanottuna tyhmää!" Tuumin, että olipa tyhmää tai ei, ei kiinnosta, kiitos hei. Itsestään selvän mokan lisäksi tässä esimerkissä firman toiminnassa tökkii se, että kanta-asiakasta ei muisteta ennen kuin hän on äänestänyt jaloillaan ja poistunut - sitten tulee hätä käteen, kun asiakasmäärä tippuu ja asiakas pitää yrittää saada takaisin. Ja ennen kuin kukaan kysyy; olen antanut asiasta palautetta myös kyseisille yrityksille. Uskon siihen, että virheiden tekijälle on annettava mahdollisuus oppia virheistään ja ellei sinulle kukaan virheitäsi osoita tai kerro kuinka parantaa, opiksi ottaminen on melko mahdotonta.

Pää keventyy siis jokaisella parturissa käyntikerralla monella tavalla, saksilla, veitsellä ja/tai keskustellen. Kyseisen parturikampaamon lisäksi mieleeni juolahti eräs kahvila, jossa käyn paljon. Molemmissa olen saanut vuosien varrella sellaista palvelua, että  palaan niihin aina, kun mahdollista. Ja kehun muille. Kahvilan omistajan kanssa asiasta en ole muistaakseni keskustellut kertaakaan, mutta teoista on jäänyt kuitenkin sellainen kuva, että hänellä on sama asenne kanta-asiakkaitaan kohtaan kuin tällä kampaamomestarilla: kanta-asiakkaista on pidettävä huolta. Eilen kävin vaihdattamassa pyörääni kesärenkaat ja muistin taas tämän parturikäynnin teeman saatuani mainiota palvelua - ja se sitten sysäsi liikkeelle tämän kirjoituksen. Ja nyt se paljastus, jota kaikki ovat odottaneet: näiden mainioiden kanta-asiakkaita arvostavien liikkeiden nimet ovat Parturi-Kampaamo Ykköspaikka, kahvila-konditoria KahviOnni ja Pyöräkellari. 

Kirjoittaessani tätä mielessäni alkoi soida Beatlesien ikivihreä can't buy me love. Uudemmista artisteista bändi nimeltä Blackstreet on näköjään tehnyt aiheesta hieman eri tyyppisen kappaleen (Money Can't) Buy Me Love. Mistäköhän johtunee moisten kappaleiden päässä pyöriminen? Taidan olla hippi? Näihin tunnelmiin onkin hyvä lopettaa tänään...