Näytetään tekstit, joissa on tunniste erilaisuus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste erilaisuus. Näytä kaikki tekstit

maanantai 23. kesäkuuta 2025

Vietin hänen kanssaan tunteja

Tutustuin eilen uuteen tuttavuuteen, Sallyyn. Jokin hänessä veti puoleensa. Kovasti. Vietin hänen kanssaan aikaa tunteja. Tuntikausia. En malttanut laskea häntä käsistäni. Lopulta oli kuitenkin pakko - pitihän minunkin nukkua välillä.

Ensisilmäyksen loin häneen Joensuun pääkirjastolla arviolta pari viikkoa sitten. Vihreä tekee minulle hyvää, ehkä se viehätti. Samoin särmikkyys. Omaperäisyys. Kontrastit ulkomuodossa. Esittely tapahtui juuri oikealla kaavalla ja minut saatiin kiinnostumaan. 

Sillä esittelyänsä lainaten "mitä outoa siinä on, mitä hän teki. Hän vain toteutti isänsä toiveen - heitti hänet roskiin, kun tämä kuoli. Nyt Sally on yllättäen kaikkien huomion keskipisteenä, eikä kyse ole vain mediasta ja poliisista. Jostain menneisyydestä, jota hän ei muista, nousee uhkaava varjo." Tämän kirjan esittelyteksti takakannessa on - houkutteleva. Kansi kokonaisuudessaan on houkutteleva...

Liz Nugentin Särmikäs Sally Diamond on... Koukuttava? Kierohkolla tavalla samaistuttava? Yllättävä? Odotuksia herättävä? LÖYTÖ. En ole vielä lopettanut Sallyyn tutustumista, mutta minun piti jo päästä kertomaan teille hänestä. Kehottaa teitäkin tutustumaan häneen. Suositella teitäkin tutustumaan häneen. Pakottaa en teitä voi tutustumaan Sallyyn - mutta voin antaa vahvan suosituksen. Itse aion tutustua myös Sallyn luojan muihin teoksiin. Särmikäs Sally Diamond! 



torstai 5. kesäkuuta 2025

Katsaus menneisyyteen

Etsin tiettyä tekstiä koneelta, mutta en löytänyt. Jatkan etsimistä paremmalla aikaa, keskellä yötä ei ehkä kannata supertuloksia odottaakaan mistään. Löysin kuitenkin jotain - todisteen siitä, että nuorempana olen osannut myös suuttua ja olla vihainen 😮 Siinäpä taito, jota pitäisi ehkä harjoittaa enemmän nykyäänkin - kirjoittamisen ohella.


Sulake multa kärähti

luolanainen mussa kai ärähti

ku kämppis alko isotella

mulle syyttä vihotella


Mikä se luulee mun olevan?

Pitäskö sen ottaa yks D…an?

Mitä hemmettiä, mitä piruu

se antaa mun vihas viruu?


Nyt mä nääs sitä inhoon

toivottavasti vaipuu het’ unhoon.

En oo sille tehny mitää

mut en voi sopuukaan väkisin yllä pitää.

Ku se mua syyttelee vaa

en voi vuosia asuu sen kaa.


Siispä hain uutta asuntoo,

se jopa kohottas mun kuntoo.

Koska mä alkasin pyöräillä, 

terveyteni kans hyöräillä.

Ei menis rahaa bussilippuun,

vois ehkä jopa sijottaa kultahippuun.


No asunto ei kovin äkkii vaihdu

eikä mun varautuneisuuskaan pian haihdu.

En taida kolmoshuoneen asukkiin enää luottaa-

se mulle vaan verenpainetta tuottaa.


Jospa valituksen lopettasin tähän,

hillitsisin kiukkuuni vähän. 

Onnistuuhan se, tiedän sen – 

kuten senki, et v…..luu siedä en. 


sunnuntai 19. toukokuuta 2024

Omien teiden kulkija

Olen aina kulkenut hieman omia polkujani. Joskus se tekee hyvää, joskus ehkä asiat turhan hankaliksi. Yleisesti ottaen kuitenkin lopputulos on ensin mainittu. 

Itsepäinen tai omatahtoinen, kumpi nyt positiivisemmalta kuulostaakaan - sitä olen ollut koko ikäni. Se on synnynnäinen ominaisuus, osa temperamenttiani. Kun päätän tehdä jotain jollain tavalla, se myös tehdään mahdollisuuksien rajoissa - toki olen ensin analysoinut, mikä tapa minulla toimii. Kun päätän, että jokin asia on jollain lailla, osaan käyttää sellaista äänensävyä, että voin kuulostaa jopa jyrältä - siskoni sanoin "Miten sinä saat tuon kuulostamaan siltä, että se on yksi ja ainut totuus?". Eikä hän sanonut sitä käsittääkseni hyvässä mielessä. Eikä hän ole ainut, joka asiasta on maininnut - mutta onneksi kuitenkin mainitsijat ovat yhden käden sormilla laskettavissa.

En pidä komentelusta; asiat sujuvat vallan supsikkaasti, kun minua osaa käsitellä (aivan, kuten dog handleri 😆), mutta huolimatta siitä, että äänensävy olisi väärä, hoidan kyllä mahdollisuuksieni rajoissa mitä hoitaa pitää. Toisaalta taas, mikä pahempaa ja ehkä itselleni jopa tuhoisampaa, en pidä siitä, että minun pitää kertoa toisille mitä tehdä. Neuvon kyllä mielelläni osaamassani asiassa, mutta en komenna - edellyttäen, että neuvon saajakin on oikealla asenteella liikenteessä. Jos joudun ottamaan tiukan linjan jonkun asian saattamiseksi loppuun, saatan harmitella sitä pari päivää ja vielä vuosia myöhemminkin ykskaks muistaa, että "kuulostin mielestäni tylyltä, mutta se peli oli pakko viheltää poikki tai siihen olisi kulunut kaikkien aikaa ja hermoja vielä ties kuinka kauan". 

Kun parikymppisenä olimme Outward Boundilla luokkamme kanssa, oli tehtävänä kiivetä narun varassa alas sateen liukastuttamaa kalliota - ja minulla oli kumikengät jalassa. Joukossamme oli olosuhteiden vuoksi innokkaita ja vähemmän innokkaita, mutta suurin osa kuitenkin lähti laskeutumaan. Minä kieltäydyin heti kättelyssä miettimättä, miltä se muiden silmissä näyttää. Minun vanavedessäni toinenkin opiskelija kieltäytyi. Ohjaaja kiitteli rohkeudesta, monella ryhmäpaine moisessa tilanteessa pistää tekemään sellaista, mitä ei halua. Jälkikäteen kuulin toiselta kieltäytyneeltä (miespuoliselta) opiskelijalta, että ellen olisi kieltäytynyt laskeutumisesta, hän ei varmaan olisi uskaltanut kieltäytyä ainoana. 

Sählykauden päättäjäisiimme nyt toukokuussa valikoitui lajeiksi terassit ja lasersota. Osallistuin terasseille, mutta jätin välissä olevan lasersodan pois valikoimastani hetken asiaa pohdittuani. Myöhemmin illalla kuunneltuani millaista lasersodassa oli ollut, totesin mielessäni, että tein oikean valinnan. Vaikka kilpailuviettini onkin laantunut vuosia tullessa mittariin, en usko, että lasersodassa se olisi pysynyt kurissa. Ja en olisi ollut itseeni kovin tyytyväinen, jos en olisi osannut noudattaa monimutkaiselta kuulostaneita sääntöjä ja taktiikoita. Valintani oli siis perustellusti linjasta poikkeava, tunnen itseni melko hyvin. 

Työurallani on tullut vastaan valinnan hetkiä, joissa joku toinen varmasti olisi valinnut toisin. Ja vastaavassa tilanteessa tietääkseni onkin valinnut. Olen esimerkiksi uskonut aina, että omalta paikkakunnalta löytyy oman alan töitä enkä ole lähtenyt toiselle paikkakunnalle työpaikan perässä. Ja uskominen on kannattanut. Olen uskonut, että kova työnteko palkitaan ja yleensä se onkin palkittu, ei tosin aina juuri niin kuin olisin olettanut. Kuten jossain mietelauseessa sanottiin "Tie, jota en halunnut kulkea, veikin minut paikkaan, jossa haluan olla." 

Yksityiselämässäkin on tullut vastaan valinnan hetkiä, joissa joku toinen varmasti olisi valinnut toisin. Olen sanonut liikaa tai jättänyt liian paljon sanomatta. Olen jättänyt asioita tekemättä ja kieltämättä jonkin verran tehnyt sen jälkeen juuri sitä, mitä ei missään nimessä pitäisi - jossitellut. Olen jättänyt osallistumatta koulun lehden toimitukseen pyynnöstä huolimatta, koska olen ollut juuri siirtymässä toiseen kouluun - ja jättänyt näin hyödyntämättä tilaisuuden näyttää kynteni edes hetken ajan. Olen mennyt töihin entiseen opinahjooni lähes heti valmistumiseni jälkeen. Olen ajatellut muiden parasta riskeeraamalla omaa turvallisuuttani.

Vaikka kuinka yritän miettiä, raapia poloista päätäni ja hipsutella harmaita aivosolujani, en käsitä, mistä entinen työkaverini on saanut päähänsä mainita minusta eräässä Facebook -julkaisussaan, jossa piti kertoa postauksen tykkääjästä yksi asia, että olen oman tieni kulkija - mielestäni kun en tehnyt numeroa valinnoistani. Sen myönnän, että jos en pitänyt jostakin asiasta, sanoin siitä varmasti. Ja varmaankin sitten tuolla ensimmäisessä kappaleessa mainitulla äänensävyllä? 

Olen sitkeä. Olen uskollinen. Olen luotettava. Olen luottanut naiivisti ja polttanut näppini. Olen varovainen. Olen rohkea. Olen sisukas. Olen ystävällinen. Olen järjestelmällinen. Ja niin edelleen. Olen jopa edellä kävijä. Olen minä. Omien polkujeni tallaaja.


lauantai 9. maaliskuuta 2024

Syväluotaus suorittajasta

Muistan, kuinka luin yläasteella tai lukiossa ollessani englannin sanakokeisiin aamupalalla raksutellen samalla muroja. Raksuttelussa oli tahti. Se auttoi keskittymään. Muistan myös, kuinka kuuntelin musiikkia huoneessani suljetun oven takana lukiessani läksyjä - koska se oli tasaisempaa taustahälyä, joka auttoi keskittymään suurperheen arjen keskellä. Jälkimmäistä hyödynsin myös edellisessä työpaikassani - kuuntelin kuulokkeilla musiikkia voidakseni keskittyä vaativampiin työtehtäviin. Samaa olen alkanut hyödyntää myös nykyisessä työpaikassani, kun muistin, miten se on auttanut aiemmin - miksi ei siis nytkin. 

Tänäkin päivänä olen katsonut Housea Netflixistä ja puuhastellut koko ajan jotain muutakin. Lopetin juuri tiskaamisen, katsoin sivusilmällä Housea ja ajattelin blogia. Tein muistiinpanoja blogia varten. Ellei muuta, ajatukseni askartelivat erilaisten arkisten asioiden parissa samalla, kun katsoin jaksoa Housesta. En katsoisi Housea, ellei se olisi kiinnostava - olkoonkin, että kyseessä ovat jaksot, jotka olen jo kertaalleen nähnyt televisiosta. Katsoessani televisiosta How I met Your fatheria en tehnyt mitään muuta - ellei siksi lasketa sitä, että ojensin käteni sivulleni venytelläkseni ja tavallaan ehkä myös pitääkseni käteni erossa puhelimestani. Usein olen nimittäin kokenut, että vähintäänkin mainoskatkoilla pitää tehdä jotain muuta kuin katsoa mainoksia - aika täytyy käyttää hyödyksi esimerkiksi opiskellen Duolingossa portugalia. Silloin on toki vaara, että ohjelmasta menee jotain ohi, koska voi olla, että joudun laittamaan televisiosta äänet pois mainoskatkon ajaksi. 

Isäni mukaan olen aina ollut vilkas. Olen eläväinen, nauravainen, herkkä, kovaääninen. Muistan elävästi erään hetken vuosien takaa, kun työkaverini ihmetteli, miten jaksan aina olla niin energinen, suoranainen Duracell. Vastasin hänelle, että saan teistä energiaa - tarkoittaen läheisimpiä työkavereitani.  Tämä vanhempi naisihminen vastasi hyvässä hengessä naureskellen, että ilmankos hän on aina niin väsynyt, kun minä vien kaiken energian.

Toisaalta tarvitsen joskus aikaa vain itselleni. Eräänäkin jouluna vuosikymmeniä sitten menetin hermoni, kun minulle ei niin tuttu lapsi oli koko ajan kimpussani vaatien huomiota. Koska olin itsekin vieras, en kehdannut sitä kovinkaan suorasanaisesti sanoa, mutta sittenpä sitä olinkin jo melkein itkun partaalla - nykyään olen jo kehittyneempi tunteideni ilmaisussa. Joissain asioissa olen hyvin jyrkkä - en halua viedä työasioita kotiin saati tauoillekaan. Jollain mittapuulla olen jopa ollut tyly työkaverilleni, kun hän on tullut ruokatunnilla kyselemään työasioista. Se, että minä syön työpaikan ruokatilassa ei tarkoita sitä, että olisin silloin työmoodissa. Ei tarkoita sitä, että olisin silloin työajalla. Se on minun taukoni, joka minulla on oikeus käyttää ajattelematta työasioita. Elämä olisi kieltämättä helpompaa, jos en olisi niin jyrkkä tietyissä asioissa. Toisaalta se voisi vaikeuttaa elämääni, koska itseni tuntien lipsahtaisin hyvin helposti siihen, että en tuntisi rajoja työajan ja oman ajan suhteen. Tarvitsen pelisääntöjä. Tarvitsen rajoja. Se selkeyttää ajatteluani. Se selkeyttää toimintaani. Se helpottaa muidenkin elämää. Harmillisesti rajojen asettaminen on ollut etenkin aiemmin hankalaa ja olen joutunut haastaviin tilanteisiin sen vuoksi. Voisi jopa sanoa, että kiltteyttäni on käytetty hyväksi, kun en ole asettanut rajoja - sekä työ- että yksityiselämässä. 

Toisaalta tänään havahduin taas siihen, että vaikka kutsun itseäni entiseksi suorittajaksi, on helppoa lipsahtaa vanhoihin tapoihin ja olla melkoinen suorittaja. Koko ajan kotona ollessakin vilkuilen kelloa miettien, milloin seuraava ateria pitää syödä. Suoritan Netflixiä. Suoritan tiskausta. Suoritan nukkumista. Edistystä on se, että huomaan tämän ja teen sille jotain. Olen joskus vilkuilematta kelloa. Olen joskus suorittamatta. Koska ihmisen aivot toimivat niin, että jos yrität olla tekemättä jotain, niin tasan tarkkaan teet niin - vai mitä pitäisi ajatella esim. siitä, että kun ajattelet, että on pakko saada unen päästä kiinni, koska huomenna on aikainen herätys, niin et varmasti saa unen päästä kiinni? 

sunnuntai 3. maaliskuuta 2024

Huomioitaisko muutkin?

Vee näitä ihmisiä, oisin hyvin voinut kampata tuonkin naisen, kun vain käveli eteenpäin eikä yhtään katsonut, että jalkani eivät olleet aivan suorassa kulmassa istuessani ajatuksissani kauppakeskuksen penkillä vaan vähän edempänä minusta. Vee näitä ihmisiä, tulevat viime tipassa elokuviin, kun kaikki on jo pimeänä ja eivät osaa avata suutaan, tunkevat vain ohi sanaakaan sanomatta ja olettavat, että pimeässä näet, mihin he ovat istumassa ja luet heidän ajatuksensa. Pilaavat elokuvaelämystä odottavan illan jo heti alkuunsa, kun ulkovaatteet pitää siirtää ja saa pelätä jotain tipahtavan kyydistä. Vee näitä ihmisiä, kun vievät kaksi paikkaa elokuvissa; toisen itselleen ja toisen vaatteilleen. Vee näitä ihmisiä, kun eivät mene istumaan riviä alemmas, jossa olisi toooooooooooooodella monta tyhjää paikkaa vierekkäin hänelle ja rakkaalleen, vaan tulevat flunssaisina istumaan aivan viereesi - viime tipassa, sanomatta sanaakaan, olettaen, että luet ajatuksensa. Vee näitä ihmisiä, kun se suu ei vaan aukea silloin ohitustilanteessa elokuviin tullessa, mutta kylläkin elokuvan aikana sitten osataan puhua... 

Peukku niille ihmisille, jotka huomaavat toisen eteensä katsomattoman kävelijän tulevan ja kasaavat koipensa niin, ettei toinen kompastu. Peukku niille ihmisille, jotka hyväntuulisesti naputtavat - äänettömästi - rytmiä polveensa hyvää musiikkielokuvaa katsellessa. Peukku niille ihmisille, jotka osaavat ohitustilanteessa avata suunsa eivätkä odota toisten olevan ajatusten lukijoita tai havainnoivan kaiken - pimeässä! Peukku niille ihmisille, jotka pitävät hermonsa, vaikka toiset tekisivät kaikkensa pilatakseen elokuvaelämyksen räpläämällä kännykkää koko elokuvan ajan ja puhumalla - edes yrittämättä kuiskata. Peukku niille ihmisille, jotka älyävät pysyä kipeänä kotona, vaikka pahin koronabuumi onkin ohi. 

Jotkut kuittaavat edellä mainitut tilanteetkin lausahtamalla, että ihmiset ovat erilaisia. Huoh. Erilainen saa olla, en itsekään mikään tavan tallaaja koe olevani ja olen siitä ylpeä. Ja kuten edeltä varmaan ymmärsittekin, syyllistyn myös koipieni ja vaatteideni hallitsemattomuuteen. Pyrin kuitenkin ottamaan muut huomioon ilmestymällä paikalle ajoissa, antamaan toisille katselurauhan elokuvissa, menemään terveenä elokuviin... Erilaisuus on hyvä asia, mutta tuntuu, että nykyään huonoa käytöstä usein puolustellaan sillä, että on oikeus olla erilainen. Voitaisiinko ottaa myös toiset huomioon? Voitaisiinko avata se suunsa? Voitaisiinko tulla paikalle - mihin tahansa tiettynä aikana alkavaan tapahtumaan - ajoissa? Voitaisiinko myös olla hiljaa? Voitaisiinko välillä olla räpläämättä sitä kännykkää ja keskittyä asiaan? Voitaisiinko antaa toisille suunvuoro? Voitaisiinko huomioida myös kanssaeläjät? 

Edellä kirjoitetuissa tapahtumissa näkyy nyky-yhteiskunnan minäkeskeisyys. Jokainen ajattelee ainoastaan itseään ja sitä, mihin itsellä on oikeus. Unohdetaan, että saadakseen oikeuksia on myös velvollisuuksia. Jokaisella on oikeus olla erilainen, mutta jokaisella on myös velvollisuus huomioida kanssaeläjät. Niin säilyy rauha.