Välillä kaipaan rauhaa. Etenkin hektisen puhelujen täyteisen työpäivän jälkeen saatan jättää oman puhelimen äänettömälle. Saatan jopa unohtaa puhelimen laukun pohjalle kotiuduttuani.
Saatan jättää puhelimen kotona eteiseen - äänettömälle. Kiinni en puhelinta voi pistää, koska jaan netin puhelimesta ja harvemmin edes katson televisiota vaan suoratoistoa television ruudulta. En voi jättää puhelinta kotiin kävelylle lähtiessäni, koska jos kävelyä ei voi mitata, sitä ei tapahtunut. Toki kävelyä voisi mitata myös muutenkin kuin ajallisesti ja pituudellisesti - vaikkapa hyvinvoinnillisesti. Tai voisi tehdä niinkin radikaalisti, että ei mittaisi sitä millään... 😝
Satunnaisesti kaipaan täydellistä rauhaa ja silloin laitan puhelimen kiinni, verhot kiinni, jätän koneen avaamatta ja luen. Kirjoitan. Väritän. Kirjoitan. En vahingossakaan vilkaisekaan ikkunasta ulos tai vie roskia. En ajattele ihmisiä (on muuten harvinaisen hankalaa, mutta onnistuu). Olen vain ja ainoastaan omissa oloissani. Omissa nahoissani. Mietin. Rakennan. Kuuntelen naapurien askeleita rapuissa. Kuuntelen elämän ääniä. Välttelen tiskejä. Kirjoitan. Voisin tietenkin myös vain hengittää - vai voisinko?
Satunnaisesti kaipaan erilaista rauhaa. Pääni sisällä kihisevien, suorastaan kirkuvien, ajatusten rauhoittamista. En voi mennä huutamaan keskellä kaupunkia sijaitsevan metsän keskelle kurkku suorana. Se voisi kyllä olla varsin toimiva keino. Tai TRE - jota ehkä tietyssä määrin voisin kuitenkin ainakin kotona harrastaa... Ravistelen itseäni kuin koira? Miksi ei? Eläimet ovat viisaita ja luultavasti rauhoittelevat itseään ravistelemalla. Mutta ei - koska ihmisellä on rajat. Sen sijaan voin kuunnella Youtubeen eri tarkoituksia varten kasaamiani soittolistoja. Voin kuunnella kannettavalleni kasaamiani soittolistoja. Voin kuunnella hengen nostatusbiisejä tai ihan vain aivottomia raivoamisbiisejä. Harmillisesti sorrun tässäkin usein - nykyään jo harvemmin - ylianalysointiin ja rauha on mennyttä, kun mietin, että en voi kuunnella sellaista, jolla ei ole syvällisempää merkitystä. En vaan voi. Vaikka oikeasti voin, melodiakin on tärkeä sanoman lisäksi. Elokuvissa tämä merkityksettömyys on jostain syystä helpommin hyväksyttävissä kuin musiikin kohdalla; esimerkiksi männä päivänä kävin katsomassa Kyllä isä osaa -elokuvan - lähes ex-tempore -, kun päivän kääntyessä illaksi olo oli sellainen, että tarvitaan rentoutumista. Palautumista. Paikallaan olemista ilman puhelimen räpeltämistä. Kaksi elokuvavaihtoehtoa. Pieni tarkastelu sen suhteen, miltä nyt tuntuu - ja kas, tarvitaan pään totaalinen tyhjennys ja tätä katsoessa ei varmasti tarvitse ajatella mitään, korkeintaan nauraa :D Hyvä valinta - yhtä hyvä kuin silloin eräänä huonona ystävänpäivänä vuosia, vuosia sitten, kun päivä tuntui olevan piloilla muiden ihmisten takia; mahdollisimman verinen toimintaelokuva, mahdollisimman höttöinen romanttinen komedia, lonkeroa, suklaata ja aivot narikkaan - avot!
Satunnaisesti sitä kaipaa rauhaa myös omilta ajatuksiltaan. Ylianalysoinnilta. Jännittämiseltä. Satunnaisesti sitä kasvaa ihmisenä. Satunnaisesti - yhä useammin - edellä mainitut myös huomaa. Ja toimii sen mukaan.
