Energiaa

Kävin tänään intuitiivisessa energiahoidossa. Hoitaja kyseli alkuun, miten olen voinut. Vastasin lyhyesti; päätä on kivistänyt, mutta muuten ok. Ja jatkokysymykseen "sisäisesti vai ulkoisesti" vastaukseni kuului "sekä että". 

Hoidon aikana ajatukseni vaeltelivat monessa paikassa. Enimmäkseen pystyin keskittymään siihen, että yritin olla mahdollisimman avoin ja rento. Välillä kuitenkin karkasin työmaailmaan ja miettimään sitäkin, kuinka moni epäilee energiahoitojen tehoa - ja kuulostelemaan hoitajan hengitystä sekä molempien vatsan ääniä. Energiat liikkuvat. Kivistykset katoavat. Vain kerran hoitaja joutui kehottamaan olemaan ihan rento - itse ei tarvitse painavaakaan päätä kannatella tuolla 😎

Tunnin jälkeen oloni oli höttöinen, aivan kuten 1. kerrallakin. Kuulin välittyneen sellaista, mikä osui ja upposi. Olen uuden kynnyksellä. Lue, etsi tietoa, mutta älä kuitenkaan liikaa. Luota itseesi, ole armollinen itsellesi äläkä mieti liikaa muiden odotuksia tai sitä, millainen sinun on lapsena/lapsesta lähtien odotettu olevan. Sinusta välittyy huumoria, avoimuutta ja lapsenomaista energiaa, joka on hyvä asia. Ei siis mitään uutta itselleni, mutta edelleen kannusti jatkamaan samaa rataa. 

Lisäksi kuulin hauskan yksityiskohdan olkapäälläni istuneesta linnusta ja siihen sekä veteen liittyvistä tarinoista, joiden merkityksen aion kyllä heti googlettaa ja syventää tähän puoleen tutustumista. Tämä teki hyvää. 

Ja epäilijöille tiedoksi; olen puhunut mahdollisimman vähän ja vastannut lähestulkoon töykeän lyhyesti hoitajan kysymyksiin, en oikeastaan ole kertonut mitään elämästäni, ihan vain vielä enemmän vahvistaakseni uskoani energiahoitoon, testatakseni - niin, mitä? Uskoni vahvistuu. Tämä teki hyvää. Ja tekee jatkossakin. Siitä todisteena pään sisäisen jukeboksin käynnin jälkeen soittama Diana Rossin I'm coming out.

Vapaapäivän anatomia

Vapaapäivä. Herään klo 9. Juon aamukahvit. Syön aamuleivät. Katson aamun jakson Housea. Opiskelen portugalia Duolingolla. Katson toisen jakson Housea. Pesen hampaat samalla. Touhuan koko ajan jotain muuta. Pelaan Duolingoa. Muutaman kerran joudun "kelaamaan" jaksoa taaksepäin, että ymmärrän, mitä jaksossa tapahtui ja miksi.  Selaan nettiä puhelimella. Yritän olla aloillani ja kuitenkin löydän itseni laittamasta pyykkiä koneeseen samalla kun jakso etenee ruudulla. 

Kun istahdan alas, vilkaisen automaattisesti kelloa. Kohta pitää syödä. Ruokailun väli pitää olla 3-4 tuntia. Nousen siis laittamaan ruokaa. Ruuan valmistuttua istahdan pöydän ääreen tuijottamaan Housea. Vuodevaatteet pitää vaihtaa. Valintaan menee aikaa. House pyörii koko ajan. Pyykit pitää nostaa kuivamaan. Entiset laittaa kaappiin. Vastata Whatsapp -viestiin. House pyörii koko ajan. 

Istahdan alas. Yritän rauhoittua. Katson Housea. Pidemmän aikaa pystynkin keskittymään, mutta sitten ajatukset alkavat harhailla eilen käsiini osuneissa kouluaikaisissa terveysasiakirjoissa. Minua kuvaavissa adjektiiveissa. Arka. Mukava. Reipas.  Ujohko. Alkaa reipastumaan. Jo näistä asiakirjoista käy ilmi se, että kun puhutaan minulle ylimaallisen tärkeistä asioista, herkistyn. Jakso loppuu. Pomppaan tuolista skipatakseni seuraavan jakson intron. 

Istahdan alas. Niskaa jomottaa, ehkä pitää sitten siis käyttää jyväsäkkiä? Ei kun ylös ja säkki mikroon lämpiämään. Sinä aikana laitan puhtaat vuodevaatteet paikoilleen. House pyörii näytöllä koko ajan. Kun maltan istua alas, totean saman minkä eilen - jyväsäkki vuotaa. Pitäisi ommella. Joka paikassa on jyviä. Tungen ne takaisin säkkiin sormien polttamisenkin uhalla ja nostan säkin hartioilleni. Nojaan nojatuolissa taaksepäin ja yritän keskittyä Housen jaksoon. Jonkin aikaa se onnistuukin, kunnes tulen vilkaisseeksi kelloa - kohta pitää taas syödä, ettei ruokailujen väli muodostu liian pitkäksi. Äh. Syön vain jäätelöä. Ja särkylääkkeen, niskaani särkee. 

Kello on jonkun verran yli neljä. Kirjoitan blogitekstiä ja kuuntelen portugalilaista nettiradiota. Hyräilen hyvän kappaleen mukana. Sormet naputtavat tietokoneen näppäimistöä. Jalat heiluvat. Reilun kahden tunnin päästä lähden joogakyydille. Toivottavasti joogassa saan ajatukseni rauhoittumaan. Alussa se onnistui, vaikka työtä vaatikin. Joogaa aloitellessa ajatteli, että se tunti on luvan kanssa suorittamisvapaata - vaikka tiedostikin, ettei keneltäkään tarvitse lupaa sellaiseen. Silti. Silti...

Illalla joogasta tultua tulen istahtamaan teeveetuoliin tai heittäytymään karvalankamatolle, avaamaan Netflixin ja katsomaan Housea. Napattuani ensin jääkaapista pienen iltapalan. Tuoliin heittäytymisvoimaakin tulee säädellä, koska tuoli on sellaista keikkuvaa mallia 50 vuoden takaa. Kun olen saanut tarpeeksi suuren annoksen sarkastista maailmankatsomusta, siirryn lukemaan, kunnes totean, että kello on nukkumaan menoaika. Katson ehkä vielä viimeisimmän Home & Awayn välttääkseni mahdolliset Housen aiheuttamat huonot unet.

Ainakin viimeiset 5-10 vuotta olen ajatellut, että olen suorittaja sen vuoksi, että elän suoritusyhteiskunnassa. Se on ollut mukava tekosyy. Suoritan syömistä. Suoritan suoratoistoa. Suoritan puheluita. Suoritan. Sen vuoksi vaadin itseltäni paljon ja aikataulutan asioita. Sen valossa, mitä nykyään itsestäni tiedän, aikatauluttaminen on ollut keino saada asiat hoitumaan eikä suinkaan suorittamista. Olen kyllä myös toipuva suorittaja, sitä en kiellä. Mutta aikatauluttaminen ei ole paha asia, kun siitä osaa myös joustaa. Joku on vain jossakin vaiheessa saanut minut uskomaan, että se on paha asia. Joku on saanut minut uskomaan, että itsensä tunteminen on huono asia. Joku on toitottanut, että itsensä tarkkailu on huono asia. Vaikka tosiasia on, että itse on itsensä paras asiantuntija. Toisten avulla toki. Mutta lopulta - itse. 

The cure

The past is the past, 

You couldn't make it last.

If You're looking for cure, 

You must be sure

that You want to let go, 

You want to say no, no. 

What's the allure?

Were the people pure?

The cure is the fire, 

maybe You should also have a new attire?

You wanna make this last, 

forget about the past.

It can be done now You know the main reason. 

It´s time for new season.

Syväluotaus suorittajasta

Muistan, kuinka luin yläasteella tai lukiossa ollessani englannin sanakokeisiin aamupalalla raksutellen samalla muroja. Raksuttelussa oli tahti. Se auttoi keskittymään. Muistan myös, kuinka kuuntelin musiikkia huoneessani suljetun oven takana lukiessani läksyjä - koska se oli tasaisempaa taustahälyä, joka auttoi keskittymään suurperheen arjen keskellä. Jälkimmäistä hyödynsin myös edellisessä työpaikassani - kuuntelin kuulokkeilla musiikkia voidakseni keskittyä vaativampiin työtehtäviin. Samaa olen alkanut hyödyntää myös nykyisessä työpaikassani, kun muistin, miten se on auttanut aiemmin - miksi ei siis nytkin. 

Tänäkin päivänä olen katsonut Housea Netflixistä ja puuhastellut koko ajan jotain muutakin. Lopetin juuri tiskaamisen, katsoin sivusilmällä Housea ja ajattelin blogia. Tein muistiinpanoja blogia varten. Ellei muuta, ajatukseni askartelivat erilaisten arkisten asioiden parissa samalla, kun katsoin jaksoa Housesta. En katsoisi Housea, ellei se olisi kiinnostava - olkoonkin, että kyseessä ovat jaksot, jotka olen jo kertaalleen nähnyt televisiosta. Katsoessani televisiosta How I met Your fatheria en tehnyt mitään muuta - ellei siksi lasketa sitä, että ojensin käteni sivulleni venytelläkseni ja tavallaan ehkä myös pitääkseni käteni erossa puhelimestani. Usein olen nimittäin kokenut, että vähintäänkin mainoskatkoilla pitää tehdä jotain muuta kuin katsoa mainoksia - aika täytyy käyttää hyödyksi esimerkiksi opiskellen Duolingossa portugalia. Silloin on toki vaara, että ohjelmasta menee jotain ohi, koska voi olla, että joudun laittamaan televisiosta äänet pois mainoskatkon ajaksi. 

Isäni mukaan olen aina ollut vilkas. Olen eläväinen, nauravainen, herkkä, kovaääninen. Muistan elävästi erään hetken vuosien takaa, kun työkaverini ihmetteli, miten jaksan aina olla niin energinen, suoranainen Duracell. Vastasin hänelle, että saan teistä energiaa - tarkoittaen läheisimpiä työkavereitani.  Tämä vanhempi naisihminen vastasi hyvässä hengessä naureskellen, että ilmankos hän on aina niin väsynyt, kun minä vien kaiken energian.

Toisaalta tarvitsen joskus aikaa vain itselleni. Eräänäkin jouluna vuosikymmeniä sitten menetin hermoni, kun minulle ei niin tuttu lapsi oli koko ajan kimpussani vaatien huomiota. Koska olin itsekin vieras, en kehdannut sitä kovinkaan suorasanaisesti sanoa, mutta sittenpä sitä olinkin jo melkein itkun partaalla - nykyään olen jo kehittyneempi tunteideni ilmaisussa. Joissain asioissa olen hyvin jyrkkä - en halua viedä työasioita kotiin saati tauoillekaan. Jollain mittapuulla olen jopa ollut tyly työkaverilleni, kun hän on tullut ruokatunnilla kyselemään työasioista. Se, että minä syön työpaikan ruokatilassa ei tarkoita sitä, että olisin silloin työmoodissa. Ei tarkoita sitä, että olisin silloin työajalla. Se on minun taukoni, joka minulla on oikeus käyttää ajattelematta työasioita. Elämä olisi kieltämättä helpompaa, jos en olisi niin jyrkkä tietyissä asioissa. Toisaalta se voisi vaikeuttaa elämääni, koska itseni tuntien lipsahtaisin hyvin helposti siihen, että en tuntisi rajoja työajan ja oman ajan suhteen. Tarvitsen pelisääntöjä. Tarvitsen rajoja. Se selkeyttää ajatteluani. Se selkeyttää toimintaani. Se helpottaa muidenkin elämää. Harmillisesti rajojen asettaminen on ollut etenkin aiemmin hankalaa ja olen joutunut haastaviin tilanteisiin sen vuoksi. Voisi jopa sanoa, että kiltteyttäni on käytetty hyväksi, kun en ole asettanut rajoja - sekä työ- että yksityiselämässä. 

Toisaalta tänään havahduin taas siihen, että vaikka kutsun itseäni entiseksi suorittajaksi, on helppoa lipsahtaa vanhoihin tapoihin ja olla melkoinen suorittaja. Koko ajan kotona ollessakin vilkuilen kelloa miettien, milloin seuraava ateria pitää syödä. Suoritan Netflixiä. Suoritan tiskausta. Suoritan nukkumista. Edistystä on se, että huomaan tämän ja teen sille jotain. Olen joskus vilkuilematta kelloa. Olen joskus suorittamatta. Koska ihmisen aivot toimivat niin, että jos yrität olla tekemättä jotain, niin tasan tarkkaan teet niin - vai mitä pitäisi ajatella esim. siitä, että kun ajattelet, että on pakko saada unen päästä kiinni, koska huomenna on aikainen herätys, niin et varmasti saa unen päästä kiinni? 

Sählytunnin oppi: väärä vaatimattomuus.

HUOM.! Tämä julkaisu on julkaistu alunperin kmalinen.vuodatus.netissä 6.12.2023. Tämä ja muutama muu julkaisu kuitenkin ovat niin tärkeitä ja hyviä, että julkaisen ne myös täällä sellaisenaan. Tätä kappaletta lukuun ottamatta teksti löytyy myös vuodatuksesta.

Voin kuulkaa kertoa, mikä ei ole näin rupukuntoisena keski-ikäisenä hyvä idea. Voin. Muistan sen jatkossa. Ehkä.

Kävin nimittäin maanantaina yin -joogan sijasta kävelemässä kirpakassa lähes 20 asteen pakkassäässä lähes kuusi kilometriä. Sairastettuani kolme viikkoa takaperin Ison Koon (suomeksi korona, ja tosin lievemmän version kuin 1.kerralla edellisvuonna). Tiistaina jäin suoraan töistä kaupungille ja siitä sählyyn reiluksi tunniksi. Vartti verryttelyä ja sen jälkeen kolmella kolmea vastaan tiukkaa vääntöä. Aaaaaa että. Ettien että... Keuhkot huusi hoosiannaa. Pelin aikana. Pelin jälkeen. Loppuvaiheessa piti jopa jättää tauolla juomaa juomatta. Miksikö? Nyt seuraa inhorealismia - ellet kestä, lopeta lukeminen.

Suoraan sanottuna olisin varmaan oksentanut, jos olisin juonut yhtään enempää. Tai sitten pyörtynyt (ensimmäistä kertaa eläessäni. Tietääkseni). Kotiin tultua totesin, että lähes kaikki voimavarat ovat jääneet kentälle, kun yritin avata jugurttipullon korkkia... Voitte vain kuvitella, mitä oli lähellä tapahtua. Ja sitten olisi muutama kirosana karannut. (Sivumennen sanoen, lenteli niitä kentälläkin - jos ei lentelisi, voisin keskittyä paremmin peliin, mutta on kiva vaan mennä täysillä tunteen mukana kentällä). Tämä se on järkevää urheilua, tämä. Järkevää harrastamista. Mutta silti - tuo iloa ja paljon muutakin. 

Tuli kuitenkin todettua myös se, että maltti on valttia. Lähes katastrofaalisen alun jälkeen joukkueita sekoitettiin ja johtuiko siitä vaiko olenko edelleen tässäkin asiassa diesel, mutta maalejakin alkoi syntyä sen lisäksi, että aloin ehkä vielä tarkemmin puolustaakin (mikä tosin on aina ollut omasta mielestäni valttini). 

Tämä sählykerta oli monellakin tapaa poikkeuksellinen vertaillen sitä kaikkiin vuodesta 2017 alkaneisiin kertoihin. Ensin olin sellaisella puolella pelaamassa, jolla ei tuntunut onnistuvan ei sitten mikään, mitä yritettiin ja vastustajalla taas tuntui uppoavan kaikki sinne päinkin sutaisut. Yritettiin kyllä puolustaa, kaikkemme tehtiin, mutta silti tuntui, että vastustaja vei 100-0. Kun joukkueita vähän sekoitettiin, alkoi minunkin maalijyväni löytyä. Paljosta - todella paljosta - on kiittäminen hyviä syöttöjä, joista kyllä jaoin myös kiitosta, mutta ehkä minunkin on tämä väärä vaatimattomuus vihdoin aika unohtaa. Kyllä minäkin olen ne kehut ansainnut, joita muut pelurit minulle jakoivat. Minäkin osaan, paljonkin, kun vaan maltan. Maltoin katsoa. Maltoin suojata. Maltoin katsoa, onko paikka rynniä eteenpäin yllättäen - vai onko kenties paikka syöttää. Vaiko kenties paikka laukaista - lähes nollakulmasta! Maltti on valttia. Sain tiistai-iltana voimakkaan muistutuksen siitä, että minullakin on sitä. Valttia. Malttia. Maltti on valttia!

Minä osaan malttaa. Ja kun maltan, osaan. 

Sählyssä ei tehdä mitä?!?

HUOM.! Tämä julkaisu on julkaistu alunperin kmalinen.vuodatus.netissä 18.1.2024. Tämä ja muutama muu julkaisu kuitenkin ovat niin tärkeitä ja hyviä, että julkaisen ne myös täällä sellaisenaan. Tätä kappaletta lukuun ottamatta teksti löytyy myös vuodatuksesta.

- Kiroilla... Eikä dartsissa, eikä biljardissa eikä koripallossa...Vastasin ohjaajan kentän sivusta esittämään kysymykseen. Turhautti. Pelini ei sujunut niin kuin olisi mielestäni pitänyt ja kirosanat nyt vaan karkailevat silloin. Ei niille mahda mitään kentällä sen paremmin kuin sen ulkopuolellakaan, jos joku tekemisessä mättää.

En osannut puolustaa enkä myöskään mättänyt maaleja - mikä hyöty minusta sitten muka oli kentällä tässä kolmea kolmella vastaan pelissä? Kannustaminenko minun päätehtäväni oli? Sen kyllä osaan sekä vaihdossa että kentällä - puhuminen muuten on parannettavissa, myönnän. 

Huomasin itsekin, että nyt muuten alkaa tunteet läikkyä yli. Vaihdon sopivasti tullessa kannustin muita ja seuraavaksi kentällä olikin minun vuoroni kyyristyä aloitukseen - jonka kauhoin meille. Päättäväisyydellä. Terrierinä olin heti hyökkäämässä, puolustuksen apuna toki olisin voinut enemmän olla tarvittaessa, mutta let´s face it: olen erään entisen sählyryhmämme ohjaajan sanoin vanhan liiton naisia - pelaaminen on pääasia, kunnosta viis, juostaan vain tarvittaessa. Eli suomeksi sanottuna en voinut olla auttamassa puolustuksessa, koska kuntoni on jotain, jota ei saa sanoa... Hyvä puoli tässä juoksuni säätelyssä on se, että joskus pääsen yllättämään vastustajan tekemällä yks kaks nopeita liikkeitä.

Paransin peliäni, etenkin puolustuspäässä. Maalit jäivät nyt vain johonkin hassuun yhteen, kahteen - mutta olenhan aina ollut enemmän puolustaja. Nykymallin NHL-puolustaja, joka mättää pisteitä... Minun vahtivuorollani ei tosin myöskään maaleja tehdä - ja senkös takia nyt tiistaina korpesikin, kun tehtiin... Tappio tuli ja ehdin jo mätkähtää selällenikin, mutta koska harjoitus tekee mestarin, selvisin vammoitta. Vaikka pelini loppua kohden paranikin, en ollut tyytyväinen ja hämmästytin ilmeistä päätellen pelikaverit ja osittain myös itsenikin toteamalla pukukopissa, että en ole ansainnut lämpöä huonon pelin jälkeen; en siis laittanut pitkiä kalsareita collegehousujen alle ja läksin kävelemään bussipysäkille niine hyvineni. (Takki oli. Pipo oli. Hanskat oli. Kengät oli. Sukat oli. You get the drift? Ainoastaan välihousut puuttuivat.) Toteamukseni jälkeen jatkoin "jos tulee kylmä, pitää sit vaan juosta." En tiedä, kumpi pelikavereita hämmästytti enemmän - se, että en ollut mielestäni ansainnut lämpöä (hehän kannustivat vastavuoroisesti minua pelatessa) vai se, että aioin juosta...

Vanhat klassikot pään sisäisessä jukeboksissa.

HUOM.! Tämä julkaisu on julkaistu alunperin kmalinen.vuodatus.netissä 4.2.2024. Tämä ja muutama muu julkaisu kuitenkin ovat niin tärkeitä ja hyviä, että julkaisen ne myös täällä sellaisenaan. Tätä kappaletta lukuun ottamatta teksti löytyy myös vuodatuksesta.

Pään sisäinen jukeboksi on tänä viikonloppuna ollut vauhdissa viime viikkojen ja kuukausien positiivisten ja negatiivisten tapahtumien alkaessa purkautua. On tapahtunut lähes yhtä paljon kuin yleensä puolessa vuodessa. Ovat ne ajatuksina ja sanoina aiemminkin purkautuneet, mutta nyt ilmeisestikin alitajunta myös työstää niitä ja olen löytänyt ratkaisuja.

Eilen kävin päästämässä lopullisesti irti menneestä polttamalla erään paperin, jolla ja johon johtaneilla ja jonka jälkeisillä tapahtumilla olen itseäni liian usein vuosien varrella kiusannut. Bygones, kuten mainion männävuosien lakidraaman Ally McBealin Richard Fish sanoisi. Käytyäni kaupassa ja unohdettuani ostaa tulitikkuja kaivelin kaapista vähäiset kynttilöiden sytyttelyyn tarkoitetut pitkät tikut, pakkasin paperit ja tikut reppuun, pukeuduin talvisään vaativuuden mukaan ja läksin matkaan. Talsin talvisessa tuiskussa. Talsin jäidenkin poikki, kunnes vihdoin tulin nuotiopaikalle, jossa sopivasti ei ollut ketään (sivumennen sanoen, ihmeen vähän väkeä oli kauniilla lumisadesäällä liikkeellä). Kaivelin paperin ja tikut repusta ja annoin palaa. Tuijotin tuleen. Päästin irti. Olin. Tuijotin. Hengitin savua ja katsoin kun paperi pala palalta paloi. Havahduin siihen, kun lumisade loppui. En tiedä, paljonko aikaa oli kulunut, mutta edelleenkään minun lisäkseni ei näkynyt muita kuin yksinäinen kulkija jäällä. Katselin ympärilleni päätelläkseni, voisiko tuli lähteä leviämään nuotiopaikalta mahdollisen tuulen vuoksi. Tokko. Varmuuden vuoksi heitin kuitenkin lunta jo hiipuneen hiilloksen päälle. Ja vielä vähän. Ja vielä vähän. Ja vielä vähän. Ja vielä. Ja vielä. Lopulta koko nuotiopaikka oli lumen peitossa. Tosin sitä se oli minun sinne saapuessanikin, ja hyvä niin - emmehän halua vahinkoja syttyvän. 

Kävellessäni kaikessa rauhassa kotiin päin haistelin ihastuksissani savun hajua vaatteissani. Kunnes. "Kyl sä siihen pystyt, usko vain itseesi, jos tahtoo riittää keinot löytyy, nosta sun katseesi, pidä haaveistasi kiinni, älä lannistu..." Mariskan Rajaton. Kappale, jota parikymmentä vuotta sitten pidin suorastaan ns. teemalaulunani. Kuuntelin sitä. Uskoin siihen. Samaistuin siihen. Ajattelin jopa, että se yksi, joka sanoi, että olet vapaa ja tää maailma on sulle täysin rajaton, oli mummini. Minulle se kappale merkitsi paljon. Samoin mume. Ja nyt - alitajunta iski kovan kortin pöytään. Päätti sitten soittaa tämän?!! Ok. Se on merkki. Selvä.

Tänään kävelin korispelin jälkeen bussipysäkille päin. Korispeli oli tarjonnut tervetulleen tauon ajatuksissa ja hieman palautumista arjen keskellä, mutta askelten naristessa lumihangessa toinen vanha tuttu alkoi soida päässä alitajunnan työstettyä ajatuksia. "Tää on mun hetki, jos mä päätän niin, otan tän, otan tän, otan tilanteen haltuun...Tää on hallussa!" Elastisen Hallussa, jossa fiittaa Jontte Valosaari. Tätäkin biisiä tuli ilmestyttyään n.10 vuotta sitten kuunneltua todella paljon hengen nostatukseen. Vuosien varrella nämä Mariskan ja Elastisen mainiot kappaleet unohtuivat, tosin niin on käynyt musiikin kuuntelulle ylipäätänsäkin - muuten kuin livenä. Osin olen pelännyt sitä, millainen vaikutus näillä kappaleilla on ollut minuun. Positiivinen. Mutta kun on saanut tsempattua itsensä näiden avulla moniin asioihin ja sitten ne asiat epäonnistuvat... Eihän se kappaleiden vika ole. Jos jotain, ne ovat vaikuttaneet positiivisesti. Mutta... Noh, aina parempi, että  nämä soivat nyt pään sisäisessä jukeboksissa - vuosia, vuosia sitten siellä soi Cheekin Äärirajoilla, ja se se vasta olikin merkki jostain...

Nämä ovat merkki positiivisesta. Ratkaisuista. Ajatusten selkiintymisestä. Hyvästä! Parempaan menosta! Let´s do this!

Säännöt, rutiinit ja toisten huomioiminen.

HUOM.! Tämä julkaisu on julkaistu alunperin kmalinen.vuodatus.netissä 17.2.2024. Tämä ja muutama muu julkaisu kuitenkin ovat niin tärkeitä ja hyviä, että julkaisen ne myös täällä sellaisenaan. Tätä kappaletta lukuun ottamatta teksti löytyy myös vuodatuksesta.

Tällä viikolla havainnoin jälleen, miten tärkeitä minulle ovat säännöt, rutiinit, niiden noudattaminen ja toisten huomioiminen. 

Viikkoni on kiireisempi kuin yleensä, mutta mukavalla tavalla. Jatkuvasti tällaista ei jaksaisi, mutta nyt se teki ja tekee hyvää. Pääsin muutaman viikon pakkotauon jälkeen kokeilemaan, kuinka niskani kestää sählyä. Pääsin pelaamaan uudella kokoonpanolla lautapelejä (jotka tosin runsaasta tarjonnasta huolimatta typistyivät kahteen Aliakseen). Pääsin tutustumaan työympyröistä tutun hepun kotiin kivan työyhteisö- ja ystävyysillan merkeissä - ja "pelaamaan" Aliasta. Ja huomenna? Arvaattekos mitä? Menen katsomaan Katajan naisten korisottelua!

Ohjelmassani oli viikolla kolmenlaista Aliasta: perinteistä Alias -sananselitystä sääntöjen mukaan pelattuna, Kuka olet -Aliasta ja sitten villien viidakon sääntöjen mukaista Aliasta. Sana minulla on hallussa ja kieli joskus kuriton monessakin mielessä. Kahdessa ensin mainitussa siis pärjäsin tälläkin kertaa hyvin, kuten tapana on. Ja valitettavasti tuosta viimeisenä mainitussa Aliaksessa pärjäämättömyydessäkin alkaa tulla tapa, mutta nyt keksin, miksi en yllä siinä aivan kärkikahinoihin: se on käytännössä huutokisa. Ja huutaa minä en osaa. Käytännössä kyseinen Alias etenee niin, että pelataan ilman pelilautaa, joku selittää tiettyä numeroa ja toiset huutavat sanan heti keksittyään sen. Vaikka olenkin kovaääninen ja hyvä keksimään, olen hitaahko. Diesel siinäkin asiassa. Joten hyvä ei heilunut huutokisassa Malisen osalta. Etenkään, kun minä selkärangasta nousten noudatin sääntöä, että edes selitettävän sanan osaa ei saa sanoa ja siis häkellyin muutaman kerran kuullessani selittäjän esimerkiksi selittävän, että ei putkimies vaan... Ja vastaus oli sähkömies - ja se hyväksyttiin pisteenä! Mutta vaikka nyt keksinkin syyn siihen, miksi en kyseisessä kisassa (hups, ei siis pelissä - sanavalinta kertoo minusta jotain..) pärjää, niin eipä sille paljon ole tehtävissä. Ellen saa ihmisiä pelaamaan alkuperäisten sääntöjen mukaan, on vain tyydyttävä seuraamaan sivusta tai nieltävä karvasta kalkkia. Harmillista joka tapauksessa, mutta kultaiselta ysäriltä televisiosta tutun ystävämme Hugo -peikon sanoin aina ei voi voittaa - ei edes joka kerta! 

Viime aikojen tutkiskelujen myötä olen saanut työkalupakkiini uusia tapoja ja havaintoja, jotka näyttävät helpottavan elämää muutenkin, mutta etenkin työssä. Monet asiat ovat saaneet selityksen ja ainakin itse olen ollut havainnonut,  että uusien, järjestelmällisempien tapojen ja yksinkertaisempien keinojen myötä työntekoni on sujuvoitunut. Välillä kompastelen uusien tapojen kanssa, mutta uskon kovasti, että kun saan ne haltuun, niin homma on hanskassa - ja hanskat eivät ole hukassa! Tarvitaan vain kärsivällisyyttä. Sekä minulta että muilta. 

Kuten monelle olen todennut, minun pitää tietää, miksi jotakin tehdään, että muistan tehdä niin. Minun pitää ymmärtää, miksi jotain tehdään, että asia jää mieleen. Rutiinien ja aikataulujen noudattaminen sekä toisten huomioiminen - kuitenkaan itseäni unohtamatta- helpottavat elämää. Elämän ei ole tarkoitus olla näin vaikeata kuin se on ollut tähän asti. 

Itse asiassa, tajusin juuri vaivihkaa tässä viime aikoina päättäneeni, että teen kaiken nyt itseni vuoksi. Osin jopa sen juttutuokion pelikaverin kanssa siitä, kuinka sitä aina pelin tiimellyksessä saattaakaan unohtaa varoa mailan huolimatonta käyttöä... Omista vammoista viis, kunhan pelikaveria ei vahingoiteta. Näin ajattelen sählyssä ja osin töissäkin. Itselleni on itsestään selvää, että toiset otetaan huomioon niin, että jos on sovittu jotain yhteisiä pelisääntöjä, niitä noudatetaan. Välillä se voi unohtua, mutta edes yrittäminen olisi suotavaa. Pelisääntöjen noudattaminen sujuvoittaa tekemistä ja luo turvallisuuden tunnetta, vakautta. Siksi en ymmärräkään, jos toiset kuittaavat yhteisistä pelisäännöistä puhuttaessa, että "ihmiset ovat ihmisiä, kaikki eivät noudata pelisääntöjä". Jos on yhdessä sovittu säännöt, niitä tulisi noudattaa tai asioilla on seuraamuksia. Mielellään sääntöjä rikkoneille. Ugh.

Huomioitaisko muutkin?

Vee näitä ihmisiä, oisin hyvin voinut kampata tuonkin naisen, kun vain käveli eteenpäin eikä yhtään katsonut, että jalkani eivät olleet aivan suorassa kulmassa istuessani ajatuksissani kauppakeskuksen penkillä vaan vähän edempänä minusta. Vee näitä ihmisiä, tulevat viime tipassa elokuviin, kun kaikki on jo pimeänä ja eivät osaa avata suutaan, tunkevat vain ohi sanaakaan sanomatta ja olettavat, että pimeässä näet, mihin he ovat istumassa ja luet heidän ajatuksensa. Pilaavat elokuvaelämystä odottavan illan jo heti alkuunsa, kun ulkovaatteet pitää siirtää ja saa pelätä jotain tipahtavan kyydistä. Vee näitä ihmisiä, kun vievät kaksi paikkaa elokuvissa; toisen itselleen ja toisen vaatteilleen. Vee näitä ihmisiä, kun eivät mene istumaan riviä alemmas, jossa olisi toooooooooooooodella monta tyhjää paikkaa vierekkäin hänelle ja rakkaalleen, vaan tulevat flunssaisina istumaan aivan viereesi - viime tipassa, sanomatta sanaakaan, olettaen, että luet ajatuksensa. Vee näitä ihmisiä, kun se suu ei vaan aukea silloin ohitustilanteessa elokuviin tullessa, mutta kylläkin elokuvan aikana sitten osataan puhua... 

Peukku niille ihmisille, jotka huomaavat toisen eteensä katsomattoman kävelijän tulevan ja kasaavat koipensa niin, ettei toinen kompastu. Peukku niille ihmisille, jotka hyväntuulisesti naputtavat - äänettömästi - rytmiä polveensa hyvää musiikkielokuvaa katsellessa. Peukku niille ihmisille, jotka osaavat ohitustilanteessa avata suunsa eivätkä odota toisten olevan ajatusten lukijoita tai havainnoivan kaiken - pimeässä! Peukku niille ihmisille, jotka pitävät hermonsa, vaikka toiset tekisivät kaikkensa pilatakseen elokuvaelämyksen räpläämällä kännykkää koko elokuvan ajan ja puhumalla - edes yrittämättä kuiskata. Peukku niille ihmisille, jotka älyävät pysyä kipeänä kotona, vaikka pahin koronabuumi onkin ohi. 

Jotkut kuittaavat edellä mainitut tilanteetkin lausahtamalla, että ihmiset ovat erilaisia. Huoh. Erilainen saa olla, en itsekään mikään tavan tallaaja koe olevani ja olen siitä ylpeä. Ja kuten edeltä varmaan ymmärsittekin, syyllistyn myös koipieni ja vaatteideni hallitsemattomuuteen. Pyrin kuitenkin ottamaan muut huomioon ilmestymällä paikalle ajoissa, antamaan toisille katselurauhan elokuvissa, menemään terveenä elokuviin... Erilaisuus on hyvä asia, mutta tuntuu, että nykyään huonoa käytöstä usein puolustellaan sillä, että on oikeus olla erilainen. Voitaisiinko ottaa myös toiset huomioon? Voitaisiinko avata se suunsa? Voitaisiinko tulla paikalle - mihin tahansa tiettynä aikana alkavaan tapahtumaan - ajoissa? Voitaisiinko myös olla hiljaa? Voitaisiinko välillä olla räpläämättä sitä kännykkää ja keskittyä asiaan? Voitaisiinko antaa toisille suunvuoro? Voitaisiinko huomioida myös kanssaeläjät? 

Edellä kirjoitetuissa tapahtumissa näkyy nyky-yhteiskunnan minäkeskeisyys. Jokainen ajattelee ainoastaan itseään ja sitä, mihin itsellä on oikeus. Unohdetaan, että saadakseen oikeuksia on myös velvollisuuksia. Jokaisella on oikeus olla erilainen, mutta jokaisella on myös velvollisuus huomioida kanssaeläjät. Niin säilyy rauha. 

Kauniin ja aurinkoisen kesäpäivän aamupalaelämys

 Tori oli remontissa. Kahvilat ja ravintolat olivat väistötiloissa Sinisellä virralla ja Keskuspuistossa. 

Tuumailija käveleksi torin seutuvilla. Minne mennä, mistä tulin? Menenkö sisätiloihin KahviOnniin vai menenkö Marttakahvioon Siniselle virralle? Jäänkö ulos, aurinkoon? En. Jään kuitenkin ulos, mahdollisimman varjoon. 

Hän osti ne tavalliset Marttakahvion ostoksensa; riisipiirakka munavoilla ja kahvi. Säästyypähän siltä vaivalta, että pitäisi itse opetella tekemään piirakoita. Säästyypähän siltä vaivalta, että pitäisi lauantaipäivänä tehdä aamiaisensa eteen ylipäänsä mitään. Muuta kuin maksaa ja kantaa pöytään, mutta sen nyt voi tehdä lauantainakin. 

Hän löysi suhteellisen varjoisan pöydän. Istahti alas. Hämmenteli kahviaan puisella tikulla. Maistoi piirakkaa - mmmmm... Suussa sulavaa. Hän nautti makuelämyksestä ja pakotti itsensä rentoutumaan ja päästämään irti villeinä vaeltavista ajatuksista. Onnistuakseen siinä hän hidasti syömistään, hidasti juomistaan, katseli ympärilleen - ja järkyttyneenä jäi seuraamaan luontoa keskellä kaupunkia. 

Naakka ja pikkulintu - hänen tietämyksensä linnuista loppuu siihen, se nyt vaan oli joku pikkulintu - tepastelivat muutaman metrin päässä aivan suoraan hänen nenänsä edessä. Jotain mielenkiintoista syömistä löytäneet, hän tuumi mielessään, ja kuitenkin jotain luonnosta tietävänä jäi jännityksellä seuraamaan tapahtumien kulkua samalla kahviaan siemaillen. Pikkulintu oli rohkea. Tyhmän rohkea. Syötävän murusia oli enää viimeinen jäljellä, sekä linnuilla että hänellä. Pikkulintu nappasi viimeisen murusen naakan nokan edestä ja sipsutti muutaman askelen edemmäs naakasta nauttimaan voitostaan. Oho, katsotaan, mitä nyt tapahtuu - tuo ei ollut fiksu teko, hän ajatteli itseksiään ja nielaisi äkkiä viimeisen palasen piirakastaan ettei menettäisi ruokahaluaan. Pikkulinnun ilo jäi lyhytaikaiseksi. Samoin sen elo moisen teon jälkeen. Naakka aivan oikeasti katsahti ympärilleen sinisillä silmillään - ettei kukaan vain näe, hän ajatteli sen tarkistavan - ja muina miehinä nappasi pikkulinnun nokkaansa, lennähti läheisen koivun latvaan ja... No, lopun arvannette itsekin. Kaikki tapahtui niin nopeasti, että hän ei ehtinyt yrittääkään tehdä mitään. Säikyttää naakkaa. Puuttua asiaan. Aivot ehtivät rekisteröidä tulevan tapahtuman, mutta eivät välittää keholle käskyjä tehdä jotain. 

Olipahan aamiainen, hän ajatteli. Sen verran hän asiasta järkyttyi, että hänen oli pakko kertoa tapahtuneesta sisaruksilleen Whatssappilla. Pienimuotoinen väittely syntyi siitä, kun Joku uskalsi epäillä, onko kyseessä naakka, korppi vai varis. Hän pysyi kannassaan. Sen verran hänkin linnuista tiesi, että naakka on se sinisilmäinen...

Puhu, puhu, puhu

Kauppahalli näyttää todella upealta, kannattaa vaikka vain kävellä läpi. Nuo kengät ovat kyllä todella mainion näköiset, jos en just ois ostanut kenkiä, ostaisin heti. Muun muassa nämä lauseet jätin viime viikon perjantaina sanomatta, vaikka tiukkaa teki.

Kävellessäni töiden jälkeen kaupungilla kuulin erinäisten ihmisten erinäisiä keskusteluja, joihin nuo edellä mainitsemani lauseet meinasin sanoa. Jostain syystä vain en sanonut, vaikka viimeksi samana päivänä mainostin olevani karjalaistakin karjalaisempi. Toki siinä yhteydessä en tarkoittanut puheliaisuutta, johon nyt viittaan vaan sitä, että itken ja nauran ilosta ja surusta, todella usein. Bussipysäkille kävellessäni havahduin pohtimaan, miksi. Miksi jätin lauseet sanomatta. Miksi jätin puhumatta? Miksi jätin puuttumatta toisten keskusteluihin, vaikka olen löytänyt itseni monesti höpöttelemästä pitkäänkin tuntemattomien ihmisten kanssa ihan vain moisista heitoista lähtien - molempien osapuolten ollessa oikein iloisia ja tyytyväisiä keskusteluun?

En ollut viime viikolla täysin oma itseni, koska viikko oli  syitä enempää avaamatta melko rankka. Onneksi on yin -jooga, jossa rauhoittua. Onneksi on sähly, jossa purkaa energiaansa oikealla tavalla. Onneksi on ystävä, jonka kanssa puhua joogaan mennessä ja sieltä tullessa. Onneksi on toinen ystävä, jonka kanssa käydä kävelyllä purppasemassa. Onneksi on varaäiskä, joka kyselee viestein kuulumisia ja tsemppaa. Onneksi on Viralliset henkilöt, joiden puoleen kääntyä tarvittaessa matalalla kynnyksellä. Onneksi on työkaveri, joka kyselee kuulumisia. Onneksi on toinen työkaveri, joka kyselee, onko kaikki hyvin eikä välitä ympärilläni leijuvasta näkymättömästä muurista ja halaa. Ei se pahaa tee. Ei näistä mikään tee. Älkää välittäkö siitä muurista. Muutun ja otan siinä mielelläni apua vastaan, vaikka aina - valitettavasti edelleenkään - en osaa sitä pyytää. Kärsivällisyyttä.

Pään sisäisessä jukeboksissa tällä kertaa Carole Kingin You´ve got a friend. 

A change is gonna come... Muutosten tuulet puhaltavat.

The new era has began. Uusi aikakausi on alkanut. 

Muutan blogini. Blogini I´m so excited on asustanut vuodatus.netissä aina kivikaudelta lähtien - tai siis... vuodesta 2006. Nyt, kun parin vuoden tauon jälkeen jälleen innostuin bloggaamisesta, joku heittelee kapuloita rattaisiin. Nyt, kun runosuoni sykkisi oikein kunnolla, paperit ja kynät viedään edestäni. Tai siis näin modernia aikaa kun eletään, vuodatus ei ole toiminut reiluun viikkoon eikä ylläpidon yhteystietoja löydä mistään. 

Olen flirttaillut bloggerin kanssa jo vuosia, vuosia sitten, mutta silloin päädyin kuitenkin pitkän tuumailun jälkeen edelleen vuodattamaan tekstiäni. Nyt tilanne on se, että tekstiä syntyy. Ja kun tekstiä syntyy, se pitää saada myös jonnekin muualle kuin vain pöytälaatikkoon. Heti. En voi odottaa purppasemaan, innostumaan ja höpöttämään pääsemistä päivä - jopa viikko - tolkulla. Siispä kärsivällisyys ei tällä kertaa ole hyveeni vaan siirryin sanoista tekoihin ja muutin. 

Entisten tekstien mahdollinen häviäminen toki harmittaa, niitä kun ei ole ymmärtänyt tallentaa mihinkään. Ja siellä oli joitakin helmiä, let me tell You. Etenkin viimeisimmiltä vuosilta, totta kai sitä tekstikin parantuu harjoituksen myötä ja oma tyyli löytyy. Voi että niitä alkuaikojen tekstejä... Mutta jostainhan sitä jokainen aloittaa... Pitänee silloin tällöin käydä kokeilemessa, saisiko vuodatus sivunsa pystyyn edes siksi aikaa, että saisin tekstini talteen. Toki tuon riskin on tiennyt luottaessaan ilmaiseen blogialustaan. Nyt olen viisaampi enkä jätä tekstejä vain blogin varaan. 

Hyvä puoli tässä on se, että minua aika ajoin vaivaava liika harkitsevuus - jotkut voisivat sanoa jopa jahkailu - viskattiin nurkkaan häpeämään. Ja kun sopivasti luin tänään suomen kieleen pesiytyneestä ilkeästä ilmiöstä (ehei, se ei ollut ruotsalaisittain kirjoitettu päivämäärä eli se, että päivämäärä kirjoitetaan ilman jälkimmäistä pistettä) anglismista, niin yritän osaltani vähentää englannin käyttöä tekstissä. Hyvä alku on jo se, että blogin otsikko vaihtuu - ensin aioin nimetä blogin I´m so excited 2.0:ksi, koska vuodatuksen blogi oli I´m so excited, mutta sitten keksin kuitenkin nasevan suomenkielisen vastineen. En voi luvata lopettavani englannin kielen käyttöä teksteissä kokonaan, koska joskus tunteikkaat tekstit syntyvät niin, että siellä on muutama englanninkielinen sana seassa. Onko englanti sitten tunnekieleni? Mene ja tiedä. Yritän kuitenkin vähentää. Ja saattaahan olla, että joku teksti vastaavasti on sitten täysin englanninkielinen, niin kuin joskus menneisyydessä vuodatuksessa. 

Niin. Ja tähän loppuun uuden blogin aloittamisen kunniaksi pikku pyyntö: kirjoitathan sinä sentään päivämäärän oikein suomen kielen kieliopin mukaan? 1.3.2024. Eli 1.3. Luetaan ensimmäinen kolmatta/maaliskuuta eli tavallaan päivämäärät ovat järjestyslukuja - ja jos päivämääräksi tarkoitetusta lukurykelmästä jätetään jälkimmäinen piste pois, siinä ei ole enää kyse järjestysluvusta eikä sitä voi lukea päivämääränä. Tämän opin Kotimaisten kielten keskuksen Kielikello -julkaisun aiheesta kirjoittamasta ohjeesta.

Niin. Tästä se nyt siis alkaa. Loppu on uusi alku. Innostun. Elämöin. Purppasen.

Niin.