Kauppahalli näyttää todella upealta, kannattaa vaikka vain kävellä läpi. Nuo kengät ovat kyllä todella mainion näköiset, jos en just ois ostanut kenkiä, ostaisin heti. Muun muassa nämä lauseet jätin viime viikon perjantaina sanomatta, vaikka tiukkaa teki.
Kävellessäni töiden jälkeen kaupungilla kuulin erinäisten ihmisten erinäisiä keskusteluja, joihin nuo edellä mainitsemani lauseet meinasin sanoa. Jostain syystä vain en sanonut, vaikka viimeksi samana päivänä mainostin olevani karjalaistakin karjalaisempi. Toki siinä yhteydessä en tarkoittanut puheliaisuutta, johon nyt viittaan vaan sitä, että itken ja nauran ilosta ja surusta, todella usein. Bussipysäkille kävellessäni havahduin pohtimaan, miksi. Miksi jätin lauseet sanomatta. Miksi jätin puhumatta? Miksi jätin puuttumatta toisten keskusteluihin, vaikka olen löytänyt itseni monesti höpöttelemästä pitkäänkin tuntemattomien ihmisten kanssa ihan vain moisista heitoista lähtien - molempien osapuolten ollessa oikein iloisia ja tyytyväisiä keskusteluun?
En ollut viime viikolla täysin oma itseni, koska viikko oli syitä enempää avaamatta melko rankka. Onneksi on yin -jooga, jossa rauhoittua. Onneksi on sähly, jossa purkaa energiaansa oikealla tavalla. Onneksi on ystävä, jonka kanssa puhua joogaan mennessä ja sieltä tullessa. Onneksi on toinen ystävä, jonka kanssa käydä kävelyllä purppasemassa. Onneksi on varaäiskä, joka kyselee viestein kuulumisia ja tsemppaa. Onneksi on Viralliset henkilöt, joiden puoleen kääntyä tarvittaessa matalalla kynnyksellä. Onneksi on työkaveri, joka kyselee kuulumisia. Onneksi on toinen työkaveri, joka kyselee, onko kaikki hyvin eikä välitä ympärilläni leijuvasta näkymättömästä muurista ja halaa. Ei se pahaa tee. Ei näistä mikään tee. Älkää välittäkö siitä muurista. Muutun ja otan siinä mielelläni apua vastaan, vaikka aina - valitettavasti edelleenkään - en osaa sitä pyytää. Kärsivällisyyttä.
Pään sisäisessä jukeboksissa tällä kertaa Carole Kingin You´ve got a friend.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti