Vanhojen kaivelu jatkuu uusien seikkailujen puutteessa.

Tämä teksti on julkaistu alunperin entisessä blogissani 18.12.2018 ja kertoo... No, lukemalla selviää, mistä 😄

Olen rakastunut. Lissaboniin. Värikkääseen, äänekkääseen, monikieliseen ja ystävälliseen kaupunkiin ihmisineen. Vuosi sitten syksyllä en juuri kiinnittänyt huomiota muuhun kuin siihen, että tunsin oloni suht hyväksi ja osasin edes joksikin aikaa irrottautua työympyröistä. Melko radikaalin vedon se vaati, kun piti kotimaasta ihan häipyä, mutta tehosi. Tänä syksynä tieni vei takaisin Lissaboniin, joten jotakin on siis jäänyt edellisvuodesta hyvää mieleen. 

Tänä syksynä ymmärsin jotain. Tunsin oloni välillä suorastaan kotoisaksi Lissabonissa. Palattuani kotomaahan tuumin eräälle läheiselle työkaverille sen kummemmin asiaa miettimättä, että tunsin oloni kotoisaksi Lissabonissa, ja oikeastaan oivalsin vasta silloin niin tehneeni ja miksi niin oli. Talojen seinät ovat joko täynnä muraaleja tai ovat muuten vain upean värikkäitä. Kaupungilla näkee ja kuulee muutenkin kaikenlaista. Joen rannalla näkee illalla vaikka mitä värejä. Sinisen sävyjä. Punaisen sävyjä. Mmm... Mutta myös se ihmisten välittömyys, ystävällisyys, äänekkyys. Voisi kai sanoa, että sulauduin joukkoon. Viihdyin kahviloissa, museoissa, ravintoloissa, kaduilla, kujilla ja katoilla. Vitsailin oppaiden kanssa ja opetin heitä sanomaan kiitos suomeksi. 

Pari esimerkkiä matkan varrelta: ne pari naista, joiden pöytään istuuduin eräänä aamuna aamupalalle kysyttyäni käykö se, luultavasti luulivat, että en ymmärrä sanaakaan siitä, mitä he puhuvat. Jotenkin en vaan usko siihen. Haluan uskoa mieluummin, että he vain ovat sellaisia. Välittömiä. Luonnollisia. Jatkavat omia juttujaan antamatta tuntemattoman henkilön häiritä pääasiaa. Toinen esimerkki mukavasta kohtaamisesta on, kun kävin Oceanario da Lisboassa ihmettelemässä Vascon opastamana merten elämää kasvien, kalojen, nisäkkäiden ja jätteiden muodossa, ja jäin ihmettelemään uloskäynnille, saisinko kunnon selfien Vascon kanssa. Kohtuullisia sainkin, mutta seuraavana hetkenä aulaan pölähtikin neljän hengen naisjoukko, portugalilaisia, ja eräs heistä alkoi papattaa toisille ja vaivihkaa huitoi puhelimellaan minuun päin. "I can take a picture, if you wish", sanoin. Ja näin tapahtui. Ja sit hää otti miusta kuvan. Ja sit kaikki lähettiin iloisina jatkamaan matkaansa. Tai entäs sitten Carla, HippoTripin opas? Tai Gonzalo, tämän mainion Carlan opastaman mainion amfibikierroksen mainio kuski? Tai se bangladeshilainen kaveri, joka tuli juttelemaan rannalla? Mielenkiintoisia, hauskoja tuttavuuksia. Ensi vuonna lisää. 

PrrrrrrrRrr!?!

Olin juuri menossa yöpuulle raskaan, mutta mielenkiintoisen päivän jälkeen. Korvia huumaava räminä ja riminä alkoi. En oikein edes tiedä, miten ääntä kuvailla. Hetken siinä väsyneenä ihmettelin, kunnes tajusin kyseessä olevan jonkinlainen hälytin.

Äkkiä vaatteet päälle, olkalaukku ja avain, jotka näppärästi ovenpielessä, käteen ja käytävään. Muutama muukin oli havahtunut asiaan. Ihmettelimme, mitä tapahtuu - hotellissa ei ollut sillä hetkellä päivystäjää respassa ja kellään meistä suomalaisista, italialaisista, ranskalaisista tai kiinalaisista ei ollut havaintoa, mikä hälytys on kyseessä - palohälytys vaiko kenties murtohälytys? 

Toinen italialaismiekkosista sanoi haistavansa jotain outoa. Savua ei näkynyt, joten nohevimmat ranskalaiset (tytär äiteineen) päättivät soittaa poliisin. Kun toisessa päässä vastattiin, neiti ojensi yhtäkkiä puhelimensa minulle: puhu sinä, minä en puhu niin hyvin englantia. No, kävi ilmi, että ei olisi tarvinnutkaan osata - toisessa päässä puhuttiin portugalia. Hetken päästä sain langan päähän ihmisen, joka puhui englantia - ja sanoi, että soitimme väärään numeroon, olisi pitänyt soittaa sen piirin numeroon, jossa hotelli sijaitsi. Hetkinen, sanoi putkinen. Näpyteltyäni saamani numeron omaan puhelimeeni sain vastauksena automaattisen puhelinvastaajaviestin!

Juuri, kun ihmettelin ääneen paikalle jääneille kanssamatkaajille - kiinalaiset olivat poistuneet takavasemmalle - saamaani vastausta, varalta avaamastamme ulko-ovesta asteli sisään hotellin yöpäivystäjä. Selitimme hänelle tilanteen ja hän sammutti hälytyksen tiskin takaa. Lähti tarkistamaan kerrokset ja kun palasi takaisin, kertoi, että joku 4.kerroksessa oli käynyt kuumassa suihkussa ja kuuma vesihöyry oli laukaissut hälyttimen. Toivottelimme toisillemme hyvät yöt ja lähdimme omille teillemme. En nähnyt kanssa-asujia enää, joten en tiedä, saivatko he nukuttua. Itse kyllä onnistuin siinä. 

Seuraavana aamuna kävin vielä sanomassa respassa, että meillä oli jännittäviä hetkiä yöllä. Henkilö pahoitteli ja sanoi, että laitteet menevät tarkastukseen. Johtajaakin on kuulemma informoitu asiasta ja hänkin on pahoillaan. Sanoin ymmärtäväni, että tällaista voi hyvinkin tapahtua ja tiedoksi heillekin, että jos nyt poliisi sattuu kyselemään heiltä, miksi siihen osoitteeseen on yritetty saada poliisia keskellä yötä, tämä oli syynä: emme ulkomaalaisina tienneet, mikä hälytys oli kyseessä. Hän sanoi välittävänsä tiedon eteenpäin. 

En tiedä, onko poliisi kysellyt heiltä mitään. Annoin kuitenkin kyseiselle hotellille vielä tilaisuuden ja majoituin siellä myös viimeisimmällä Lissabonin reissullani. Sattuuhan näitä.

Alunperin olen julkaissut tämän muistelun lähes tällaisenaan LinkedInissä vuonna 2025. 

Eu posso tirar uma foto.

Eu posso tirar uma foto. Niin minun olisi pitänyt sanoa. En kuitenkaan sanonut, en osannut - vielä. I can take a picture sen sijaan taipui, tuloksellisesti.

Seisoskelin Lissabonin... sanotaan nyt paremman sanan puutteessa akvaarion, Oceanário de Lisboan, aulassa. Valtameriakvaario se taitaakin olla. Mietin, mitä seuraavaksi. Olin juuri ottanut pakollisen selfien paikan maskotin, valtameriä suojelevan supersankarin, Vascon, kanssa. Hartiajumien vuoksi kuvauksen aikana jännityksessä ollut käsi tärisi ja tarvittiin "muutama" otos ennen kuin olin suht tyytyväinen. Mietin seuraavaa siirtoani jo Vascon viereltä poistuneena, kun en voinut välttyä sisään saapuvan, iloisesti ja kovaäänisesti jutustelevan viisihenkisen naisjoukon keskustelun kuulemiselta. Ymmärsin sanan sieltä, toisen täältä - ja eräs heistä vilkaisi minuun ja Vascoon päinkin. Pohtivat, miten saisivat kuvan. Päätin toimia. 

Eu posso tirar uma foto, olisin sanonut, jos tämä olisi tapahtunut edes vuotta myöhemmin. Vuonna 2018 en kuitenkaan vielä osannut itseopiskelujeni perusteella moista hienoa lausetta, joten astuin muutaman askeleen naisten luo, osoitin sanani tyypille, joka oli minuun päin vilkuillut ja sanoin "I can take a picture" - ja vaihtokauppana hän otti minusta kuvan. Toimenpiteiden jälkeen jatkoimme kaikki iloisesti matkaamme, minä poispäin ja he vasta nauttimaan toisiaan käpälistä kiinni pitävien saukkojen katselusta ja yrmyjen pingviinien ihmettelystä. 

Tässä yks päivä harjoittelin portugalia erään portugalilaisen opettajan sähköpostivisailuihin vastaamalla - hyvällä menestyksellä. Myhäilin tyytyväisenä. Leikkelin hänen laatimansa verbikortit vihdoin viimein ja samalla vilkuilin niitä; moni tuttuja verbejä. Odottelin hänen illasta luvassa olevaa webinaariaan portugalin alkeista. Teknisten ongelmien takia sitä ei kuitenkaan valitettavasti tullut. No, eipä ollut viimeinen hänen pitämänsä webinaari ja jatkan edelleen hänen ja muutaman muun - portugalilaisen ja suomalaisen - portugalin kielen opettajan julkaisujen seuraamista Instagramissa - nin sitä pikkuhiljaa oppii ja kohta sitä ehkä uskaltaa todeta itsekin, kuten hän eräässä webinaarissa oppilaitaan rohkaisi: "Oh no, You just think You are beginners. You're too humble!"

Eu posso tirar uma foto, sanoisin nyt. Epäröimättä.

Tämä teksti on muokattu versio alunperin LinkedInissä vuonna 2025 julkaisemastani tekstistä.