Eu posso tirar uma foto.

Eu posso tirar uma foto. Niin minun olisi pitänyt sanoa. En kuitenkaan sanonut, en osannut - vielä. I can take a picture sen sijaan taipui, tuloksellisesti.

Seisoskelin Lissabonin... sanotaan nyt paremman sanan puutteessa akvaarion, Oceanário de Lisboan, aulassa. Valtameriakvaario se taitaakin olla. Mietin, mitä seuraavaksi. Olin juuri ottanut pakollisen selfien paikan maskotin, valtameriä suojelevan supersankarin, Vascon, kanssa. Hartiajumien vuoksi kuvauksen aikana jännityksessä ollut käsi tärisi ja tarvittiin "muutama" otos ennen kuin olin suht tyytyväinen. Mietin seuraavaa siirtoani jo Vascon viereltä poistuneena, kun en voinut välttyä sisään saapuvan, iloisesti ja kovaäänisesti jutustelevan viisihenkisen naisjoukon keskustelun kuulemiselta. Ymmärsin sanan sieltä, toisen täältä - ja eräs heistä vilkaisi minuun ja Vascoon päinkin. Pohtivat, miten saisivat kuvan. Päätin toimia. 

Eu posso tirar uma foto, olisin sanonut, jos tämä olisi tapahtunut edes vuotta myöhemmin. Vuonna 2018 en kuitenkaan vielä osannut itseopiskelujeni perusteella moista hienoa lausetta, joten astuin muutaman askeleen naisten luo, osoitin sanani tyypille, joka oli minuun päin vilkuillut ja sanoin "I can take a picture" - ja vaihtokauppana hän otti minusta kuvan. Toimenpiteiden jälkeen jatkoimme kaikki iloisesti matkaamme, minä poispäin ja he vasta nauttimaan toisiaan käpälistä kiinni pitävien saukkojen katselusta ja yrmyjen pingviinien ihmettelystä. 

Tässä yks päivä harjoittelin portugalia erään portugalilaisen opettajan sähköpostivisailuihin vastaamalla - hyvällä menestyksellä. Myhäilin tyytyväisenä. Leikkelin hänen laatimansa verbikortit vihdoin viimein ja samalla vilkuilin niitä; moni tuttuja verbejä. Odottelin hänen illasta luvassa olevaa webinaariaan portugalin alkeista. Teknisten ongelmien takia sitä ei kuitenkaan valitettavasti tullut. No, eipä ollut viimeinen hänen pitämänsä webinaari ja jatkan edelleen hänen ja muutaman muun - portugalilaisen ja suomalaisen - portugalin kielen opettajan julkaisujen seuraamista Instagramissa - nin sitä pikkuhiljaa oppii ja kohta sitä ehkä uskaltaa todeta itsekin, kuten hän eräässä webinaarissa oppilaitaan rohkaisi: "Oh no, You just think You are beginners. You're too humble!"

Eu posso tirar uma foto, sanoisin nyt. Epäröimättä.

Tämä teksti on muokattu versio alunperin LinkedInissä vuonna 2025 julkaisemastani tekstistä.

Doublenegative. Tuplakielto. No, no!

⛔ "Doublenegative. Tuplakielto. No, no!" Ensimmäiset ajatukset, kun leikkelin itselleni portugalin opiskelua varten verbikortteja ja ensimmäisessä opeteltiin epäsäännöllistä verbiä dizer olivat juurikin nuo edellä mainitut. "Não diga nada!"

✅ Don't say anything! Englannin kielestä on iskostunut muistiin, että doublenegative on suuri no, no - ja nyt sitten pitäisi muistaa portugaliksi, että eipäs kun juupas 🤨 🙂. Onneksi kielet ovat kuitenkin sen verran erilaisia, että uskon vahvasti muistavani tuon - etenkin kun taannoisen venäjän opettajan neuvon mukaan eläydyin lausetta opiskellessani ja sanoin ääneen tunteella (ja ehkä jotain suomenkielistä voimasanaa siinä edellä nieleskellen) "Não diga nada!". ✅

🛁 Yleensä saan melkoisen kielikylvyn opiskellessani portugalia; käytän kolmea kieltä. Materiaalit ovat englanniksi ja portugalin portugaliksi ja minä kuitenkin käytän äidinkielenäni suomea. Koen tämän kuitenkin suht helpoksi - tokkopa muuten olisin jatkanutkaan itseopiskelua näin pitkään ilman, että on sen suurempaa syytä kuin kiinnostus kieliin ja se, että haluan puhua reissuillani paikallisten kieltä ja näin tuntea olevani lähempänä heitä 🤔.

🤔 Lienevätkö aivoni sitten jotenkin erikoisesti nyrjähtäneet kieliin kallelleen, koska esimerkiksi tradenomiopinnoissa koin päinvastoin kuin kurssikaverini, että oli helpompaa opiskella vierailevien luennoitsijoiden kursseilla EU-lainsäädäntöä ja kansainvälisen kaupan lainsäädäntöä suoraan in English kuin se olisi todennäköisesti ollut suomeksi...

Tämä kirjoitus on hieman muokattu versio alunperin ammatti-someen (LinkedIniin) n. 8 kk sitten kirjoittamastani ja siellä silloin julkaisemastani tekstistä. 

Tämä tunne, nämä tunteet...

 Suru on loputon suo -

muistot mieleen tuo.

Eikö tämä ikinä lakkaa?

Sydän kurkussa hakkaa.

Raskaan tunteen - toisen, kolmannen - aiheutti rakkaus,

elävän olennon muotoinen pakkaus.

Mielestä ei ikinä iskä poistu.

Keveys, huolettomuuden tunne ehkä toistu.

Suru tunnettava on,

siivet sille annettava.

Kyyneleiden virrattava.

Taakka tunteiden kannettava.

Mielii joskus olla suruton.

- Kaisa Malinen 20.5.2026

Runoani puhelimesta blogiin kirjoittaessani erehdyin kuuntelemaan https://www.youtube.com/watch?v=0gJN9LGn3yQ&list=RD0gJN9LGn3yQ&start_radio=1 ja sitten sitä mentiin; kyynelet virtasivat. Ja niin pitääkin - tunteet pitää tuntea. Ei märehtiä, mutta ei myöskään piilotella. Tunne, muista, muistele - ehkä jopa luistele, jos tämä kolahti omaan tilanteeseesi ja se oli teidän juttu. Minä ratkon ristikoita ja ehkä jopa paistan lettuja, ne oli meidän juttu 😎,

Virtaa, virtaa, enemmän virtaa

Olen saattanut tämän ennenkin mainita, mutta saan ihmisistä energiaa. Virtaa. Jopa enemmän kuin elintarvikkeista.

Tämä päivä on vasta hädin tuskin ylittänyt puolenvälin, kun olen jo täynnä virtaa. Olen ehtinyt tehdä jo vaikka sun mitä täyttääkseni energiapankkiani ja pääni kuhisee ideoita, joiden avulla saisin kenties edistettyä työllistymistäni tai ylipäätään hyvinvointiani. 

Aloitin päivän etäkahveilla erään LinkedIn -verkostoni jäsenen kanssa todettuamme noin kuukausi sitten meillä olevan useita yhteisiä mielenkiinnon kohteita - ja sivumennen sanoen hän on myös suurinpiirtein samoja ikiä kanssani. Jonkin ajan kuluttua tästä puhuin puhelimessa rekrykoulutuksen järjestäjän edustajan kanssa. Pyöräilin kaupungille tapaamaan entistä työkaveriani Marttakahviossa. Kotiin pyöräillessäni sain puhelun paikasta, johon olin laittanut avoimen työhakemuksen ja puhuimme tilanteestani. Sen jälkeen kirjoitin muutamat kommentit LinkedIn -julkaisuihin ja nyt istun tässä kirjoittamassa tätä. 

Iltapäivän puolelle käännyttäessä viestittelen vielä Tori.fi -kauppojen tiimoilta ostajaehdokkaan kanssa, mutta muuten taidan keskittyä siihen välttämättömään pakkoon - ihmisen ollessa psykofyysinen kokonaisuus, myös ruokaa on syötävä voidakseen hyvin. Vaikkakin saisi akkujaan ladattua pääasiassa kanssaeläjistä. 

Reps! Räps! Let's go!

Nythän on kuulkaa niin, että tekis mieli vaan repäistä ja lähteä jonnekin. Siis ihan pidemmäksi aikaa. Toisaalta vähän jopa pelottaa, vähintäänkin jännittää. Etenkin kaikenlaiset asioiden järjestelyt, jos lähtee.

Epäilen, että vuoden vaihteesta alkanut tavaroiden ym. siivousvimmani sähköpostissa, varastossa ja kotona johtuu tästä. Alitajuisesti minua pusketaan yrittämään päästä eroon ylimääräisestä tavarasta, että joku päivä, kun saan tarpeekseni, vain otan ja lähden. Ei ole tavaran paljous esteenä. Asioiden järjestelyä toki riittänee siltikin, mutta helpompaa se joka tapauksessa olisi, en epäile hetkeäkään. 

Tämä toisaalta olisi ihan viisautta, ei täältä näytä töitä löytävän ja en ole kuitenkaan valmis vain lepäämään laakereillani. Opiskelukaan ei oikein onnistu, jos ei keksi alaa... Ja sitten olisi se oikeastaan vielä suurempi kysymys opintojen rahoituksesta. Eli ei kun vaan tyhjentelemään hyllyjä, kaappeja ja komeroita ja varautumaan irtiottoon. 

Leukojen loksuttelua, leukojen ja hampaiden kiristelyä...

Päivän hammaslääkärikäynti sai muistelemaan menneitä. Päivän käynnin anti olisi voinut olla positiivisempikin, mutta toisaalta - itsepähän olen leukojani loksutellut ja kiristellyt. Jännittänyt. Stressannut. 

Menin tapani mukaan ajoissa paikalle. Hyödynsin fasiliteetteja. Ihailin ilmeisesti Museovirastolta lainattuja tauluja seinillä; tutkailin näitä mustavalkoisia valokuvia kaikessa rauhassa askeliani tahallisesti hidastaen, hermostoani rauhoittaen. Ihailin katsettani hidastaen näitä mainioita tuokiokuvia Joensuusta 1940-, 1960- ja 1970 -luvuilta. Etenkin Utran tukinkokoamispaikalta näytteillä olleet kaksi kuvaa kiinnostivat, koska olin juuri sunnuntaina käynyt Utran saarilla pyöräilemässä ja yritin paikallistaa kuvat sinne rannoille, siinä kuitenkin epävarmaksi jääden. Rentouduin suht menestyksekkäästi. 

Minut kutsuttiin sisään. Alkulöpinöitten jälkeen tuoliin, asennon virittelyt, liina rinnuksille ja lasit vaihtoon. Homma hoitoon. 

Kuuntelin tarkkaan ohjeita. Ennakoinkin jotakin. Silmät pidin tiukasti kiinni, vaikka suojalasit valon takia vissiin ovatkin. On helpompi rauhoittaa itseään silmät kiinni. Sillä rauhoitusta minä kaipasin, vaikka en hammaslääkäriä pelkääkään; ei pelko, ei ahdistus vaan se jännitys, jännitys, jännitys... Helmasyntini. Jännitän lähes kaikkea, mitä vaan voi jännittää. Joskus se on hyväksikin, mutta tässä tilanteessa ei. Hampaiden kanssa ylipäätään ei. Kerroin tutulle hammaslääkärillekin, että leuat ovat olleet välillä kipeät ja epäilen sen johtuvan leukojen kiristelystä ja hampaiden narskuttelusta. Hän tutki, leuoissa ei mitään muuta vikaa kuin - rummun päristystä - hieman jännitystä! 😆 Sain ohjeet, mitä tehdä. Välillä tuolissa istuessa huomasin jännittäväni jälleen liikaa, ja tietoisesti liikuttelin käsiäni ja keskityin hengitykseen. Kuuntelin tutun hammaslääkärin rentoa keskustelua hoitajan kanssa. Onnistuin rentouttamaan itseäni. 

Päivän hammaslääkärikäynti itsessään ei varmaan olisi saanut muistelemaan menneitä, mutta kun sille paikan lohkeamisen vuoksi sovittiin vielä jatkoa, mieli vaelsi kotia kohti talsiessa menneeseen. Aiempiin hammaslääkärikokemuksiin. Ilmeisesti mitään kauhukokemuksia ei ole ollut, koska en pahemmin muista mitään käyntejä. Muutama juttu on kuitenkin jäänyt mieleen. Kuten oletettavasti ensimmäinen hammaslääkärikäyntini - tai pikemminkin sen jälkeiset hetket, kun äitini talutti minua kädestä kiinni pitäen Särkänmäellä, eli olen siis ollut esikoulussa. Mitään muuta en tuosta käynnistä muista. Tai mistään muistakaan käynneistä. Olettaa siis sopii, että ei ole mitään muistettavaa - ne ovat vain kokemuksia muiden joukossa. Ja vieläpä minun hyväkseni koettuja kokemuksia. Tiedän olevani onnekas siinä mielessä. Ai että. Ai ettien että... 

FOMO - tuo iki-ihana vaiva...

Minua vaivaa FOMO. On vaivannut jo vuosia. Vuosikymmeniä. Ei ehkä ihan syntymästä asti, mutta läheltä pitää... Ja parantumista on havaittavissa.

FOMO. Fear of missing out. Pelko, että jää paitsi jostain. Ilman jotain. Ahdistus siitä, että jään paitsi jostain mielenkiintoisesta, hauskasta tai tärkeästä, mitä muut tekevät. Halu pysyä aina ajan tasalla siitä, mitä muut tekevät tai saavat.

"Saanko vielä...?" "Onko minulle asti jäätelöä?" "Öö... Osallistunko minäkin?" Kysymyksiä, joita esitin vuosien varrella. "Minä voin jäädä, ei minun tarvitse..." "Ei minua oikeastaan kiinnosta..." olivat suojamekanismeja; lauseita, joita lausahtelin. 

Tungen nokkani joka paikkaan. Hyppään työpaikalla tai lähes missä hyvänsä keskusteluun kesken kaiken - vaivatta - vaikka kesken keskustelun, ja harvemmin nolaan itseäni vaikka niin teenkin. "Minäkin voisin kyllä oikeestaan lähteä..." "Minä voin tehä sen." "Minä lähen ainakin..." "Minä lähen vaikka yksin." On viime vuosien kehitys. Kehitykseksi sitä tosiaan sanoisin. Itsenäistymiseksi. En odota, lähtevätkö muut vaan lähden vaikka yksin. Uskon, että siivet kantavat. Että löydän uusia minun ihmisiä. Tosin samalla koen hylkääväni entiset ihmiset - vaikka en hylkäisi... Uskon, että ne ihmiset pysyvät, ketkä ovat pysyäkseen. Ketkä ovat niitä oikeita miun ihmisiä. Asuttiinpa lähekkäin tai ei. Nähtiinpä usein tai ei. Ne pysyvät, ketkä on tarkoitettu. Puhelinlangat laulaa.