Money can't buy me love

Kokonaisvaltainen hemmottelukokemus. Vuodesta 2010 lähtien olen perustellut tietyssä kampaamoliikkeessä käyntiäni sen ihmettelijöille edellä mainituilla sanoilla. Suon itselleni kokonaisvaltaisen hemmottelukokemuksen käymällä aina tietyssä paikassa; tarjolla on kahvia, keskustelua, hierova pesupaikka, tuttu käsittelijä... Viimeisimmän parturikäynnin antia oli ilmiselvän lisäksi henkevät keskustelut ja tämä blogin aihe: kanta-asiakkuus ja se, että kaikkea ei voi mitata rahassa. Lisäksi luovutin jälleen ainakin kilon verran hiuksia, joten paino luonnollisesti tippui - vitsailinkin, että jos harrastaisin jotain kamppailulajia ja pitäisi päästä ottelupainoon, kampaajalla käynti olisi yksi keino perinteisempien rinnalla.

Kanta-asiakkuus? Mitä siitä sitten sanoisin? Näkemykseni. Isot yritykset tuntuvat tuijottavan vain volyymia ja tulosta. Niilläkin on toki hyvät puolensa kanta-asiakkuusjärjestelmineen ja -tarjouksineen, joita en voi kieltää mielelläni sopivan kohdalle sattuessa hyödyntäväni - pakkovalinnan edessä pyrin kyllä valitsemaan pienemmän yksityisyrittäjän palvelut. Lähemmin tarkasteltuna suurten yritysten huonot puolet ovat ainakin äkkiseltään suurempia kuin hyvät: unohdetaan jo olemassa olevat asiakkaat ja pääasia on saada houkuteltua uusia asiakkaita mahdollisimman paljon. Pienemmät, yrittäjävetoiset liikkeet, puolestaan tuntuvat arvostavan "vanhoja" asiakkaita juuri, kuten meitä pitääkin arvostaa. Ja arvostus on kaksisuuntaista. 

Esimerkkinä huonosta toiminnasta kanta-asiakkaiden suhteen mainittakoon eräs suuri kauppaliike: vuonna 2004/2005 uudeksi asiakkaaksi liittyvä sai kahvipaketin tai 1,5 litran limpparipullon. Nykyään? Hotelliyö. Tai muuta yhtä hullun suurta. Toinen esimerkki suurten yritysten toiminnasta on eräs nimeltä mainitsematon teleoperaattori, jonka asiakkaaksi satuin liittymään jo kymmeniä vuosia sitten. Nimi on muuttunut useasti vuosien varrella, mutta puhelinpalvelu on aina ollut samanlaista - huonohkoa. Esimerkiksi heidän tuotteissaan ei ole myönnetty olevan ongelmia vaan ongelma on aina ollut minun laitteissani, joilla liittymiä käytin - ja kaikissa niissä. Kuulostaako järkevältä ja edes todennäköiseltä? Minusta ei. Myös ainakin tietyn myyjän puhelinliittymän myynnissä on todella paljon parannettavaa, vai miltä kuulostaa se, että asiakasta nimitellään tyhmäksi? Vaihdoin toisen firman puhelinliittymään ja (vasta) sen jälkeen sain heiltä (yrityksestä, josta lähdin) puhelimitse tarjouksen uudesta, muka edullisemmasta liittymästä. Totta kyllä, liittymä olisi ollut edullisempi kuin se, mihin olin ehtinyt vaihtaa - ensimmäiset kolme kuukautta. Sen jälkeen se olisi ollut kalliimpi. Kerroin myyjälle, että en aio palata asiakkaaksi. Olin myös ilmeisesti kertonut, paljonko silloisesta liittymästäni maksoin, koska seuraava lause kuului suurinpiirtein näin: "Maksat siis mieluummin enemmän? Sehän on suoraan sanottuna tyhmää!" Tuumin, että olipa tyhmää tai ei, ei kiinnosta, kiitos hei. Itsestään selvän mokan lisäksi tässä esimerkissä firman toiminnassa tökkii se, että kanta-asiakasta ei muisteta ennen kuin hän on äänestänyt jaloillaan ja poistunut - sitten tulee hätä käteen, kun asiakasmäärä tippuu ja asiakas pitää yrittää saada takaisin. Ja ennen kuin kukaan kysyy; olen antanut asiasta palautetta myös kyseisille yrityksille. Uskon siihen, että virheiden tekijälle on annettava mahdollisuus oppia virheistään ja ellei sinulle kukaan virheitäsi osoita tai kerro kuinka parantaa, opiksi ottaminen on melko mahdotonta.

Pää keventyy siis jokaisella parturissa käyntikerralla monella tavalla, saksilla, veitsellä ja/tai keskustellen. Kyseisen parturikampaamon lisäksi mieleeni juolahti eräs kahvila, jossa käyn paljon. Molemmissa olen saanut vuosien varrella sellaista palvelua, että  palaan niihin aina, kun mahdollista. Ja kehun muille. Kahvilan omistajan kanssa asiasta en ole muistaakseni keskustellut kertaakaan, mutta teoista on jäänyt kuitenkin sellainen kuva, että hänellä on sama asenne kanta-asiakkaitaan kohtaan kuin tällä kampaamomestarilla: kanta-asiakkaista on pidettävä huolta. Eilen kävin vaihdattamassa pyörääni kesärenkaat ja muistin taas tämän parturikäynnin teeman saatuani mainiota palvelua - ja se sitten sysäsi liikkeelle tämän kirjoituksen. Ja nyt se paljastus, jota kaikki ovat odottaneet: näiden mainioiden kanta-asiakkaita arvostavien liikkeiden nimet ovat Parturi-Kampaamo Ykköspaikka, kahvila-konditoria KahviOnni ja Pyöräkellari. 

Kirjoittaessani tätä mielessäni alkoi soida Beatlesien ikivihreä can't buy me love. Uudemmista artisteista bändi nimeltä Blackstreet on näköjään tehnyt aiheesta hieman eri tyyppisen kappaleen (Money Can't) Buy Me Love. Mistäköhän johtunee moisten kappaleiden päässä pyöriminen? Taidan olla hippi? Näihin tunnelmiin onkin hyvä lopettaa tänään...

Väärä suunta?

"Väärä suunta?" Kuulin viimeksi tänä aamuna torilla, kun työkaveri tallusteli vastaan töihin mennessään. Viime viikon loppupuolella entinen työkaveri huuteli torilla vastaan talsiessaan "Juuka, mene töihin!" virne suupielessään. Ehkä ylianalysoin, ehkä en, mutta nämä kohtaamiset pysäyttivät muistelemaan ja miettimään männä vuosina Virallisen henkilön suusta kuultuja sanoja: oletko huomannut, että elämäsi on aika työkeskeistä?

Näinhän se oli. Palauttavat harrastukset olivat minimissä, ellei kokonaan poissa - lukemista ja valokuvausta silloin tällöin, satunnaisesti, ei lasketa. Virallisen henkilön puheet mietityttivät silloin ja saivat toimimaan. Samoin nyt. 

Olen työorientoitunut. Se lienee vain inhimillistä ja suht normaalia itsenäiselle, luotettavalle sinkulle. Virallisten henkilöiden, ystävien, siskojen ja entisten ja nykyisten työkaverien avulla olen kuitenkin oppinut pikkuhiljaa, että elämässä on muutakin kuin työ. Kunniaa on kuitenkin annettava myös itselle, koska muutosta ei tule, ellei maaperä ole otollinen. 

Olen työskennellyt tietoisesti laajentaakseni sosiaalisia ympyröitäni pois päin pelkästä työstä ja onnistunutkin siinä hyvin. Jopa erittäin hyvin. Olen työskennellyt tietoisesti, mutta ottamatta paineita ja sortumatta suorittamiseen myös muissa asioissa, mutta ne eivät kuulu nyt tähän. Sosiaaliset ympyrät sen sijaan kuuluvat. 

Vuosia sitten löysin yrityksen ja muutaman erehdyksenkin kautta osin Islon liikuntaohjaajan avustuksella itselleni sopivia liikuntalajeja, joista valikoituneiden parissa touhuilen edelleen. Kuntonyrkkeily ja pilates tasapainottivat toisiaan, mutta jalkakoordinaationi ei ollut kokemukseni mukaan tarpeeksi hyvä edellä mainittuun (ja se tietenkin turhautti ja vei hauskuuden lajista) ja jälkimmäisessä hengittäminen oli liian vaikeaa (ja se tietenkin turhautti paljon ja vei vähäisenkin hauskuuden lajista). Koripallossa sen sijaan pärjäsin pituusrajoitteisenakin isoja miehiäkin vastaan hyvin, mutta se jäi aikataulullisesti sopimattomien salivuorojen ja viime kädessä sormivammojen myötä. Sähly ja Yin -jooga tasapainottavat toisiaan - ja minua. 

Yhdessä vaiheessa otin tavoitteekseni tehdä joka viikko myös arkisin jotain palauttavaa, vähintäänkin hieronnassa käyntiä tai kulttuuririentoja. Siinäkin olin vaarassa lipsahtaa suorittamisen puolelle, näin toipuvana suorittajana, mutta onneksi eräs Virallinen henkilö oli männä vuosina moisesta mahdollisuudesta maininnut ja itse havaitsin ja havaitsen, kun suorittaminen yrittää vallankaappausta. Edellä mainittu palautuminen voi kuitenkin käydä budjetin päälle, joten minusta onkin kehittynyt ekspertti löytämään edullisia tai jopa ilmaisia menoja - ja sitten tietenkin tasapainottamaan niitä tietyillä kokonaisvaltaisilla hemmotteluilla, joista olen valmis maksamaan joidenkin mielestä liikaakin siinä tapauksessa, että minulle tulee siitä hyvä olo eikä minua millään tavalla aliarvioida tai kohdella kaltoin. Ajattelen kokonaisvaltaisesti laajalla kentällä; kampaajalla käynneistä bussikyyteihin ja taidenäyttelyihin. Tämä saattaa joitain ihmetyttää, kuten puhelinkeskustelussa siskoni kanssa sain todeta. Mainitsin olevani lähdössä tietyn bussifirman kyydissä matkalle ja tuumin, että toivottavasti se yksi mielestään hauska kuski ei ole ratissa, koska silloin matka maksaa liikaa. Siskoni ei ymmärtänyt, mitä se haittaa, kuljetuksestahan siinä maksetaan. Minä olen sitä mieltä, ja sen selitin myös hänelle, että linja-autonkuljettaja ei ole pelkästään kuljettaja vaan myös asiakaspalvelija ja koska palvelun hinta on suht korkea, oletan saavani myös kaikin puolin kokonaisvaltaista vastinetta rahoilleni. Eli ei "naisilla on rahaa, millä maksaa" -tyylisiä tai synnyinseutuani halveeraavia "vitsejä". Loppu hyvin, kaikki hyvin, voi näin kohteessa todeta - kyseinen kuljettaja ei ollut ratissa eikä kokonaisvaltaisessa palvelussa ollut mitään huomautettavaa. Ei omalta osalta havainnoituna eikä muidenkaan saamaa palvelua seuranneena. 

Vuosien varrella olen saanut myös oppia, että vaikka kuinka uskoisin yliluonnolliseen - ja itseeni -, tahto ei vie läpi harmaan kiven. Kaikkeen ei voi vaikuttaa itse ja se on opittava hyväksymään. Avoin mieli sen sijaan avaa maailmaa, uskomattomillakin tavoilla. Matkani on vasta alkanut. 

Pohdin, pohdin...

 En aloita seuraavaa Housen jaksoa. Avaan M80 -nettiradion, portugalinkielisen radiokanavan, joka soittaa musiikkia, josta tykkään - ja kuuntelen samalla mielenkiinnolla väliin tulevia portugalinkielisiä mainoksia. 

En suorita tarkoituksellisesti. Teen lisää inhoamaani tiskiä, koska syödä pitää. Likaan ruuan laitossa ainakin kaksi ylimääräistä astiaa, koska haluan vaihtelua ruuan laittooni ja ostin valmiin Blå band -kanarisoton. Edellyttää, että broilerit ruskistetaan ensin pannulla ja sen jälkeen laitetaan pata-ainesten kanssa kattilaan. Tästä tulee varmasti hyvää.

Olisin varmasti osannut tehdä, maustaa, oikein hyvän ja maukkaan riisiruuan itsekin, mutta vaihtelu virkistää. Ajattelin kerrankin päästä siinä mielessä helpommalla, että en sotke käsiäni sen enempää - vaikkakin tiskiä tulee enemmän kuin wokkibroilerinuudeleissa.

En suorita. Mukamas. Kyllähän tämä koko ajan on yhtä suoritusta, vähän rennompaa vaan, koska koko ajan kokkaillessani kuuntelen musiikkia ja samalla mietin blogitekstiä. Eilen suunnittelin, että tänään lähden ulos samoilemaan kameran kanssa, mutta aamulla totesin, että enpä lähdekään. Kelissä ei ole mitään vikaa, vaikka aurinko ei paistakaan, koska kaikkihan varmaan jo tähän mennessä ovat oppineet, että minä en aurinkoa rakasta. Lomapäivinä minkään ei kuitenkaan ole pakko olla kaavamaista, joten jopa muutin eilen tekemiäni suunnitelmia tälle päivälle. Yritän rentoutua.

Eilen olin vielä täysiään sitä mieltä, että tänään menen aamupalan ja parin Housen jakson jälkeen kameraa ulkoiluttamaan, mutta suunnitelmat muuttuivat ja tyytyväisenä ruskistan broileria ja kuuntelen kasariklassikoita ja viimeistään tunnin päästä nautiskelen työni hedelmistä. Vaikkakin tiskit... Ei ajatella niitä nyt, vaan ajatellaan ruuan laiton mukavuutta ja sitä nautintoa, kun saan ruuan suuhuni. Sitä nautintoa, kun saan kertoa olevani tyytyväinen itseeni. Syystä. Sitä tunnetta, kun kerron muillekin, että tein herkullista ruokaa, onnistuin. Onnistumisesta tulee tavallaan todempaa, kun sen tuo julki muillekin, vaikka alitajuisesti tietäisikin, että osaa tämän ja monia muitakin asioita. Jos vain ajattelee itse, että on hyvä, se ei ole niin tehokasta ja totta. Se ei uppoa. Sama muunkin palautteen, myös korjaavan kanssa. Kun sen kirjoittaa, siitä tulee todempaa. Siihen alkaa uskoa. Teoriassahan sitä tietää että on hyvä monissakin asioissa; kokkauksessa, valokuvauksessa, kirjoittamisessa, asiakaspalvelussa, työssään, ystävänä, tyttärenä, siskona... Mutta siirräpä se teoria käytäntöön.

Energiaa

Kävin tänään intuitiivisessa energiahoidossa. Hoitaja kyseli alkuun, miten olen voinut. Vastasin lyhyesti; päätä on kivistänyt, mutta muuten ok. Ja jatkokysymykseen "sisäisesti vai ulkoisesti" vastaukseni kuului "sekä että". 

Hoidon aikana ajatukseni vaeltelivat monessa paikassa. Enimmäkseen pystyin keskittymään siihen, että yritin olla mahdollisimman avoin ja rento. Välillä kuitenkin karkasin työmaailmaan ja miettimään sitäkin, kuinka moni epäilee energiahoitojen tehoa - ja kuulostelemaan hoitajan hengitystä sekä molempien vatsan ääniä. Energiat liikkuvat. Kivistykset katoavat. Vain kerran hoitaja joutui kehottamaan olemaan ihan rento - itse ei tarvitse painavaakaan päätä kannatella tuolla 😎

Tunnin jälkeen oloni oli höttöinen, aivan kuten 1. kerrallakin. Kuulin välittyneen sellaista, mikä osui ja upposi. Olen uuden kynnyksellä. Lue, etsi tietoa, mutta älä kuitenkaan liikaa. Luota itseesi, ole armollinen itsellesi äläkä mieti liikaa muiden odotuksia tai sitä, millainen sinun on lapsena/lapsesta lähtien odotettu olevan. Sinusta välittyy huumoria, avoimuutta ja lapsenomaista energiaa, joka on hyvä asia. Ei siis mitään uutta itselleni, mutta edelleen kannusti jatkamaan samaa rataa. 

Lisäksi kuulin hauskan yksityiskohdan olkapäälläni istuneesta linnusta ja siihen sekä veteen liittyvistä tarinoista, joiden merkityksen aion kyllä heti googlettaa ja syventää tähän puoleen tutustumista. Tämä teki hyvää. 

Ja epäilijöille tiedoksi; olen puhunut mahdollisimman vähän ja vastannut lähestulkoon töykeän lyhyesti hoitajan kysymyksiin, en oikeastaan ole kertonut mitään elämästäni, ihan vain vielä enemmän vahvistaakseni uskoani energiahoitoon, testatakseni - niin, mitä? Uskoni vahvistuu. Tämä teki hyvää. Ja tekee jatkossakin. Siitä todisteena pään sisäisen jukeboksin käynnin jälkeen soittama Diana Rossin I'm coming out.

Vapaapäivän anatomia

Vapaapäivä. Herään klo 9. Juon aamukahvit. Syön aamuleivät. Katson aamun jakson Housea. Opiskelen portugalia Duolingolla. Katson toisen jakson Housea. Pesen hampaat samalla. Touhuan koko ajan jotain muuta. Pelaan Duolingoa. Muutaman kerran joudun "kelaamaan" jaksoa taaksepäin, että ymmärrän, mitä jaksossa tapahtui ja miksi.  Selaan nettiä puhelimella. Yritän olla aloillani ja kuitenkin löydän itseni laittamasta pyykkiä koneeseen samalla kun jakso etenee ruudulla. 

Kun istahdan alas, vilkaisen automaattisesti kelloa. Kohta pitää syödä. Ruokailun väli pitää olla 3-4 tuntia. Nousen siis laittamaan ruokaa. Ruuan valmistuttua istahdan pöydän ääreen tuijottamaan Housea. Vuodevaatteet pitää vaihtaa. Valintaan menee aikaa. House pyörii koko ajan. Pyykit pitää nostaa kuivamaan. Entiset laittaa kaappiin. Vastata Whatsapp -viestiin. House pyörii koko ajan. 

Istahdan alas. Yritän rauhoittua. Katson Housea. Pidemmän aikaa pystynkin keskittymään, mutta sitten ajatukset alkavat harhailla eilen käsiini osuneissa kouluaikaisissa terveysasiakirjoissa. Minua kuvaavissa adjektiiveissa. Arka. Mukava. Reipas.  Ujohko. Alkaa reipastumaan. Jo näistä asiakirjoista käy ilmi se, että kun puhutaan minulle ylimaallisen tärkeistä asioista, herkistyn. Jakso loppuu. Pomppaan tuolista skipatakseni seuraavan jakson intron. 

Istahdan alas. Niskaa jomottaa, ehkä pitää sitten siis käyttää jyväsäkkiä? Ei kun ylös ja säkki mikroon lämpiämään. Sinä aikana laitan puhtaat vuodevaatteet paikoilleen. House pyörii näytöllä koko ajan. Kun maltan istua alas, totean saman minkä eilen - jyväsäkki vuotaa. Pitäisi ommella. Joka paikassa on jyviä. Tungen ne takaisin säkkiin sormien polttamisenkin uhalla ja nostan säkin hartioilleni. Nojaan nojatuolissa taaksepäin ja yritän keskittyä Housen jaksoon. Jonkin aikaa se onnistuukin, kunnes tulen vilkaisseeksi kelloa - kohta pitää taas syödä, ettei ruokailujen väli muodostu liian pitkäksi. Äh. Syön vain jäätelöä. Ja särkylääkkeen, niskaani särkee. 

Kello on jonkun verran yli neljä. Kirjoitan blogitekstiä ja kuuntelen portugalilaista nettiradiota. Hyräilen hyvän kappaleen mukana. Sormet naputtavat tietokoneen näppäimistöä. Jalat heiluvat. Reilun kahden tunnin päästä lähden joogakyydille. Toivottavasti joogassa saan ajatukseni rauhoittumaan. Alussa se onnistui, vaikka työtä vaatikin. Joogaa aloitellessa ajatteli, että se tunti on luvan kanssa suorittamisvapaata - vaikka tiedostikin, ettei keneltäkään tarvitse lupaa sellaiseen. Silti. Silti...

Illalla joogasta tultua tulen istahtamaan teeveetuoliin tai heittäytymään karvalankamatolle, avaamaan Netflixin ja katsomaan Housea. Napattuani ensin jääkaapista pienen iltapalan. Tuoliin heittäytymisvoimaakin tulee säädellä, koska tuoli on sellaista keikkuvaa mallia 50 vuoden takaa. Kun olen saanut tarpeeksi suuren annoksen sarkastista maailmankatsomusta, siirryn lukemaan, kunnes totean, että kello on nukkumaan menoaika. Katson ehkä vielä viimeisimmän Home & Awayn välttääkseni mahdolliset Housen aiheuttamat huonot unet.

Ainakin viimeiset 5-10 vuotta olen ajatellut, että olen suorittaja sen vuoksi, että elän suoritusyhteiskunnassa. Se on ollut mukava tekosyy. Suoritan syömistä. Suoritan suoratoistoa. Suoritan puheluita. Suoritan. Sen vuoksi vaadin itseltäni paljon ja aikataulutan asioita. Sen valossa, mitä nykyään itsestäni tiedän, aikatauluttaminen on ollut keino saada asiat hoitumaan eikä suinkaan suorittamista. Olen kyllä myös toipuva suorittaja, sitä en kiellä. Mutta aikatauluttaminen ei ole paha asia, kun siitä osaa myös joustaa. Joku on vain jossakin vaiheessa saanut minut uskomaan, että se on paha asia. Joku on saanut minut uskomaan, että itsensä tunteminen on huono asia. Joku on toitottanut, että itsensä tarkkailu on huono asia. Vaikka tosiasia on, että itse on itsensä paras asiantuntija. Toisten avulla toki. Mutta lopulta - itse. 

The cure

The past is the past, 

You couldn't make it last.

If You're looking for cure, 

You must be sure

that You want to let go, 

You want to say no, no. 

What's the allure?

Were the people pure?

The cure is the fire, 

maybe You should also have a new attire?

You wanna make this last, 

forget about the past.

It can be done now You know the main reason. 

It´s time for new season.

Syväluotaus suorittajasta

Muistan, kuinka luin yläasteella tai lukiossa ollessani englannin sanakokeisiin aamupalalla raksutellen samalla muroja. Raksuttelussa oli tahti. Se auttoi keskittymään. Muistan myös, kuinka kuuntelin musiikkia huoneessani suljetun oven takana lukiessani läksyjä - koska se oli tasaisempaa taustahälyä, joka auttoi keskittymään suurperheen arjen keskellä. Jälkimmäistä hyödynsin myös edellisessä työpaikassani - kuuntelin kuulokkeilla musiikkia voidakseni keskittyä vaativampiin työtehtäviin. Samaa olen alkanut hyödyntää myös nykyisessä työpaikassani, kun muistin, miten se on auttanut aiemmin - miksi ei siis nytkin. 

Tänäkin päivänä olen katsonut Housea Netflixistä ja puuhastellut koko ajan jotain muutakin. Lopetin juuri tiskaamisen, katsoin sivusilmällä Housea ja ajattelin blogia. Tein muistiinpanoja blogia varten. Ellei muuta, ajatukseni askartelivat erilaisten arkisten asioiden parissa samalla, kun katsoin jaksoa Housesta. En katsoisi Housea, ellei se olisi kiinnostava - olkoonkin, että kyseessä ovat jaksot, jotka olen jo kertaalleen nähnyt televisiosta. Katsoessani televisiosta How I met Your fatheria en tehnyt mitään muuta - ellei siksi lasketa sitä, että ojensin käteni sivulleni venytelläkseni ja tavallaan ehkä myös pitääkseni käteni erossa puhelimestani. Usein olen nimittäin kokenut, että vähintäänkin mainoskatkoilla pitää tehdä jotain muuta kuin katsoa mainoksia - aika täytyy käyttää hyödyksi esimerkiksi opiskellen Duolingossa portugalia. Silloin on toki vaara, että ohjelmasta menee jotain ohi, koska voi olla, että joudun laittamaan televisiosta äänet pois mainoskatkon ajaksi. 

Isäni mukaan olen aina ollut vilkas. Olen eläväinen, nauravainen, herkkä, kovaääninen. Muistan elävästi erään hetken vuosien takaa, kun työkaverini ihmetteli, miten jaksan aina olla niin energinen, suoranainen Duracell. Vastasin hänelle, että saan teistä energiaa - tarkoittaen läheisimpiä työkavereitani.  Tämä vanhempi naisihminen vastasi hyvässä hengessä naureskellen, että ilmankos hän on aina niin väsynyt, kun minä vien kaiken energian.

Toisaalta tarvitsen joskus aikaa vain itselleni. Eräänäkin jouluna vuosikymmeniä sitten menetin hermoni, kun minulle ei niin tuttu lapsi oli koko ajan kimpussani vaatien huomiota. Koska olin itsekin vieras, en kehdannut sitä kovinkaan suorasanaisesti sanoa, mutta sittenpä sitä olinkin jo melkein itkun partaalla - nykyään olen jo kehittyneempi tunteideni ilmaisussa. Joissain asioissa olen hyvin jyrkkä - en halua viedä työasioita kotiin saati tauoillekaan. Jollain mittapuulla olen jopa ollut tyly työkaverilleni, kun hän on tullut ruokatunnilla kyselemään työasioista. Se, että minä syön työpaikan ruokatilassa ei tarkoita sitä, että olisin silloin työmoodissa. Ei tarkoita sitä, että olisin silloin työajalla. Se on minun taukoni, joka minulla on oikeus käyttää ajattelematta työasioita. Elämä olisi kieltämättä helpompaa, jos en olisi niin jyrkkä tietyissä asioissa. Toisaalta se voisi vaikeuttaa elämääni, koska itseni tuntien lipsahtaisin hyvin helposti siihen, että en tuntisi rajoja työajan ja oman ajan suhteen. Tarvitsen pelisääntöjä. Tarvitsen rajoja. Se selkeyttää ajatteluani. Se selkeyttää toimintaani. Se helpottaa muidenkin elämää. Harmillisesti rajojen asettaminen on ollut etenkin aiemmin hankalaa ja olen joutunut haastaviin tilanteisiin sen vuoksi. Voisi jopa sanoa, että kiltteyttäni on käytetty hyväksi, kun en ole asettanut rajoja - sekä työ- että yksityiselämässä. 

Toisaalta tänään havahduin taas siihen, että vaikka kutsun itseäni entiseksi suorittajaksi, on helppoa lipsahtaa vanhoihin tapoihin ja olla melkoinen suorittaja. Koko ajan kotona ollessakin vilkuilen kelloa miettien, milloin seuraava ateria pitää syödä. Suoritan Netflixiä. Suoritan tiskausta. Suoritan nukkumista. Edistystä on se, että huomaan tämän ja teen sille jotain. Olen joskus vilkuilematta kelloa. Olen joskus suorittamatta. Koska ihmisen aivot toimivat niin, että jos yrität olla tekemättä jotain, niin tasan tarkkaan teet niin - vai mitä pitäisi ajatella esim. siitä, että kun ajattelet, että on pakko saada unen päästä kiinni, koska huomenna on aikainen herätys, niin et varmasti saa unen päästä kiinni?