Tämä tunne, nämä tunteet...

 Suru on loputon suo -

muistot mieleen tuo.

Eikö tämä ikinä lakkaa?

Sydän kurkussa hakkaa.

Raskaan tunteen - toisen, kolmannen - aiheutti rakkaus,

elävän olennon muotoinen pakkaus.

Mielestä ei ikinä iskä poistu.

Keveys, huolettomuuden tunne ehkä toistu.

Suru tunnettava on,

siivet sille annettava.

Kyyneleiden virrattava.

Taakka tunteiden kannettava.

Mielii joskus olla suruton.

- Kaisa Malinen 20.5.2026

Runoani puhelimesta blogiin kirjoittaessani erehdyin kuuntelemaan https://www.youtube.com/watch?v=0gJN9LGn3yQ&list=RD0gJN9LGn3yQ&start_radio=1 ja sitten sitä mentiin; kyynelet virtasivat. Ja niin pitääkin - tunteet pitää tuntea. Ei märehtiä, mutta ei myöskään piilotella. Tunne, muista, muistele - ehkä jopa luistele, jos tämä kolahti omaan tilanteeseesi ja se oli teidän juttu. Minä ratkon ristikoita ja ehkä jopa paistan lettuja, ne oli meidän juttu 😎,

Virtaa, virtaa, enemmän virtaa

Olen saattanut tämän ennenkin mainita, mutta saan ihmisistä energiaa. Virtaa. Jopa enemmän kuin elintarvikkeista.

Tämä päivä on vasta hädin tuskin ylittänyt puolenvälin, kun olen jo täynnä virtaa. Olen ehtinyt tehdä jo vaikka sun mitä täyttääkseni energiapankkiani ja pääni kuhisee ideoita, joiden avulla saisin kenties edistettyä työllistymistäni tai ylipäätään hyvinvointiani. 

Aloitin päivän etäkahveilla erään LinkedIn -verkostoni jäsenen kanssa todettuamme noin kuukausi sitten meillä olevan useita yhteisiä mielenkiinnon kohteita - ja sivumennen sanoen hän on myös suurinpiirtein samoja ikiä kanssani. Jonkin ajan kuluttua tästä puhuin puhelimessa rekrykoulutuksen järjestäjän edustajan kanssa. Pyöräilin kaupungille tapaamaan entistä työkaveriani Marttakahviossa. Kotiin pyöräillessäni sain puhelun paikasta, johon olin laittanut avoimen työhakemuksen ja puhuimme tilanteestani. Sen jälkeen kirjoitin muutamat kommentit LinkedIn -julkaisuihin ja nyt istun tässä kirjoittamassa tätä. 

Iltapäivän puolelle käännyttäessä viestittelen vielä Tori.fi -kauppojen tiimoilta ostajaehdokkaan kanssa, mutta muuten taidan keskittyä siihen välttämättömään pakkoon - ihmisen ollessa psykofyysinen kokonaisuus, myös ruokaa on syötävä voidakseen hyvin. Vaikkakin saisi akkujaan ladattua pääasiassa kanssaeläjistä. 

FOMO - tuo iki-ihana vaiva...

Minua vaivaa FOMO. On vaivannut jo vuosia. Vuosikymmeniä. Ei ehkä ihan syntymästä asti, mutta läheltä pitää... Ja parantumista on havaittavissa.

FOMO. Fear of missing out. Pelko, että jää paitsi jostain. Ilman jotain. Ahdistus siitä, että jään paitsi jostain mielenkiintoisesta, hauskasta tai tärkeästä, mitä muut tekevät. Halu pysyä aina ajan tasalla siitä, mitä muut tekevät tai saavat.

"Saanko vielä...?" "Onko minulle asti jäätelöä?" "Öö... Osallistunko minäkin?" Kysymyksiä, joita esitin vuosien varrella. "Minä voin jäädä, ei minun tarvitse..." "Ei minua oikeastaan kiinnosta..." olivat suojamekanismeja; lauseita, joita lausahtelin. 

Tungen nokkani joka paikkaan. Hyppään työpaikalla tai lähes missä hyvänsä keskusteluun kesken kaiken - vaivatta - vaikka kesken keskustelun, ja harvemmin nolaan itseäni vaikka niin teenkin. "Minäkin voisin kyllä oikeestaan lähteä..." "Minä voin tehä sen." "Minä lähen ainakin..." "Minä lähen vaikka yksin." On viime vuosien kehitys. Kehitykseksi sitä tosiaan sanoisin. Itsenäistymiseksi. En odota, lähtevätkö muut vaan lähden vaikka yksin. Uskon, että siivet kantavat. Että löydän uusia minun ihmisiä. Tosin samalla koen hylkääväni entiset ihmiset - vaikka en hylkäisi... Uskon, että ne ihmiset pysyvät, ketkä ovat pysyäkseen. Ketkä ovat niitä oikeita miun ihmisiä. Asuttiinpa lähekkäin tai ei. Nähtiinpä usein tai ei. Ne pysyvät, ketkä on tarkoitettu. Puhelinlangat laulaa. 

Katsaus menneisyyteen

Etsin tiettyä tekstiä koneelta, mutta en löytänyt. Jatkan etsimistä paremmalla aikaa, keskellä yötä ei ehkä kannata supertuloksia odottaakaan mistään. Löysin kuitenkin jotain - todisteen siitä, että nuorempana olen osannut myös suuttua ja olla vihainen 😮 Siinäpä taito, jota pitäisi ehkä harjoittaa enemmän nykyäänkin - kirjoittamisen ohella.

Sulake multa kärähti

luolanainen mussa kai ärähti

ku kämppis alko isotella

mulle syyttä vihotella

Mikä se luulee mun olevan?

Pitäskö sen ottaa yks D…an?

Mitä hemmettiä, mitä piruu

se antaa mun vihas viruu?

Nyt mä nääs sitä inhoon

toivottavasti vaipuu het’ unhoon.

En oo sille tehny mitää

mut en voi sopuukaan väkisin yllä pitää.

Ku se mua syyttelee vaa

en voi vuosia asuu sen kaa.

Siispä hain uutta asuntoo,

se jopa kohottas mun kuntoo.

Koska mä alkasin pyöräillä, 

terveyteni kans hyöräillä.

Ei menis rahaa bussilippuun,

vois ehkä jopa sijottaa kultahippuun.

No asunto ei kovin äkkii vaihdu

eikä mun varautuneisuuskaan pian haihdu.

En taida kolmoshuoneen asukkiin enää luottaa-

se mulle vaan verenpainetta tuottaa.

Jospa valituksen lopettasin tähän,

hillitsisin kiukkuuni vähän. 

Onnistuuhan se, tiedän sen – 

kuten senki, et v…..luu siedä en.