FOMO - tuo iki-ihana vaiva...

Minua vaivaa FOMO. On vaivannut jo vuosia. Vuosikymmeniä. Ei ehkä ihan syntymästä asti, mutta läheltä pitää... Ja parantumista on havaittavissa.

FOMO. Fear of missing out. Pelko, että jää paitsi jostain. Ilman jotain. Ahdistus siitä, että jään paitsi jostain mielenkiintoisesta, hauskasta tai tärkeästä, mitä muut tekevät. Halu pysyä aina ajan tasalla siitä, mitä muut tekevät tai saavat.

"Saanko vielä...?" "Onko minulle asti jäätelöä?" "Öö... Osallistunko minäkin?" Kysymyksiä, joita esitin vuosien varrella. "Minä voin jäädä, ei minun tarvitse..." "Ei minua oikeastaan kiinnosta..." olivat suojamekanismeja; lauseita, joita lausahtelin. 

Tungen nokkani joka paikkaan. Hyppään työpaikalla tai lähes missä hyvänsä keskusteluun kesken kaiken - vaivatta - vaikka kesken keskustelun, ja harvemmin nolaan itseäni vaikka niin teenkin. "Minäkin voisin kyllä oikeestaan lähteä..." "Minä voin tehä sen." "Minä lähen ainakin..." "Minä lähen vaikka yksin." On viime vuosien kehitys. Kehitykseksi sitä tosiaan sanoisin. Itsenäistymiseksi. En odota, lähtevätkö muut vaan lähden vaikka yksin. Uskon, että siivet kantavat. Että löydän uusia minun ihmisiä. Tosin samalla koen hylkääväni entiset ihmiset - vaikka en hylkäisi... Uskon, että ne ihmiset pysyvät, ketkä ovat pysyäkseen. Ketkä ovat niitä oikeita miun ihmisiä. Asuttiinpa lähekkäin tai ei. Nähtiinpä usein tai ei. Ne pysyvät, ketkä on tarkoitettu. Puhelinlangat laulaa. 

Helatorstain lihasmuisti

Lihasmuisti on jännä juttu. En ole mikään biologian maisteri, mutta välillä - kuten tänään - sitä havahtuu ihmettelemään, miten ihminen on rakennettu ja miten jokaisella osasella on tarkoituksensa.

Sateisen helatorstain kunniaksi hidas aamu. Torkutin kelloa. Herättyä tein pakolliset toimenpiteet, sitten telkusta Pluto TV auki ja sieltä vanha suosikkini Siskoni on noita. Sivusilmällä Piperin, Pruen ja Phoeben yliluonnollisia seikkailuja, samalla ruotsin kielen kertausta Duolingossa, epämääräisiä ajatuksia takaraivossa. Viestittelyä ystävien kanssa. Epämääräisiä ajatuksia takaraivossa. Päätös, että en lähdekään tänään tietovisaan, vaikka ensin meinasin. Kehtuuttaa. Nyt on hidas aamu. Hidas päivä. Olkoon hidas iltakin. Ei huvita tehdä mitään. Mietin kuitenkin, mitä tekisin, koska ne epämääräiset ajatukset liittyvät siihen, että PITÄISI tehdä jotain. AINA pitäisi tehdä jotain. Vaikka ei pitäisikään. Ne epämääräiset ajatukset liittyvät siihen, että tavaraa on liikaa. Töitä on liian vähän. Ystäviä ja hyvää tarkoittavia ihmisiä on paljon.

APPPAPPAPPPAAA! Eipäs eksytä aiheesta. Lihasmuistista. Kun tuosta hitaasta aamusta tokenin syötyäni aamupalan, totesin, että nyt tehdään jotain. Jotain, jota olen vältellyt pitkään, mutta joka vain pahenee välttelyllä. OMPELUA. Korjausompelua. Käsin. 

Nimikkopipo. Ainut olkalaukku, johon todistuskansio mahtuu. Uusimmat, siskolta saadut, collegehousut. Nimikkopiposta korjailin takaraivon saumoja. Olkalaukusta korjasin vuosia repsottaneen olkahihnan. Collegehousuista purkaantumaan lähteneet saumat. En ole mikään mestariompelija, mutta toivon, että karhunlangalla nuo vielä jonkin verran kestävät. Kunnes löydän joskus korvaajat. 

Langan saaminen neulan silmään aiheutti haasteita. Jopa isosilmäisimpään neulaan. Tiedän, että minulla on huono näkö, mutta se on korjattu laseilla. Tiedän, että asunnossani on hämärä valaistus, mutta sen korjasin spottivalolla. Silti istuessa homma ei luonnistunut. Kun käännyin ja nousin seisomaan - avot! Kauan ei nokka tuhissut, kun lanka oli neulan silmän läpi. Ompelua. Päättelyä. Uusi korjattava. Uusi yritys ja erehdys - ei onnistu vieläkään istualtaan. Noustaanpa seisomaan - avot! Ja sama vielä useamman kerran, koska aina en osannut langan pituutta arvioida ensi yrittämällä ja jouduin ompelemaan samaa korjattavaa uudestaan ja uudestaan. Lopulta kaikki oli ohi. 

Tyytyväisenä katselin kätteni jälkiä. Ja pohdin, että olipa muuten homma saada lanka neulan silmään. Ja siitä se ajatus sitten lähti. 

Sanotaan, että kun kerran oppii pyöräilemään, sen osaa aina piiiiiiiiiitkän tauonkin jälkeen. En tiedä, en ole juuri pitänyt taukoa sen jälkeen, kun opin pyöräilemään. 

Olen huomannut, että kun on tottunut kirjautumaan tietokoneelle istualtaan tai vähintäänkin kädet tietyssä asennossa, pieninkin ero asentoon aiheuttaa epäonnistumisen. Kun asento on sama, pääset kirjautumaan sisään suit sait! 

Väitän, että olen aikoinaan oppinut sujauttamaan langan neulan silmään seisaaltani - kenties ensin katselemalla vierestä, kun äiti tai mummi on näyttänyt, miten se tapahtuu ja sen jälkeen kokeilemalla itse. En tiedä, en muista. Mutta näyttää siltä, että lihas muistaa. 

Asioiden lokerointi

Minulla on tapana lokeroida asioita.

Työkaverini eivät tapaa ystäviäni ja kavereitani kuin vahingossa. Perheeni ei tapaa ystäviäni ja kavereitani kuin vahingossa. Tuo asia liittyy tähän ja ei liity tuohon. 

Olen miettinyt mistä lokerointi johtuu. Tunnistan kaipaavani järjestystä ja raameja elämään monella tavalla. Hallinnan tunnetta. Kun asiat ja tavarat ovat järjestyksessä, voin olla tehokas ja kaikki on selkeämpää. 

En koe ikinä esittäväni mitään eri henkilöiden kanssa tekemisissä ollessa. Olen oma itseni, koska voin fyysisesti pahoin mikäli esitän jotain. Haluan edetä ihmisten ja asioiden kanssa omaan tahtiini ja osin varmaan senkin vuoksi olen pitänyt eri sidosryhmäni erillään. Puhun ystävieni ja perheeni kanssa sellaisista asioista, joista en halua työkaverien kuulevan, joten varmistan asian pitämällä heidät erillään. Sama toisin päin.

Lokerointi muotoutuu. Muovautuu. Pikku hiljaa en koe pahaksi sitä, että osa perheestäni ja ystävistäni on tavannut toisensa - ovathan he kuulleetkin toisistaan paljon ja lähetelleet toisilleen terveisiä vaikka eivät ole tavanneetkaan. Olen jopa harkinnut "sekoittavani" tätä ihmispalettia jossain vaiheessa, mutta korona sotki sen idean. Viimeistään jokusen vuoden päästä minulla on toinen mahdollisuus laajentaa lokeroita - ja ehkä aion sen jopa käyttää. Vaikuttaahan siltä, että katastrofia siitä ei seuraa - vaikkakin esimerkkiotanta on pieni ja vahingossa saatu.

Vähäkin riittää

Huomioon ottaminen ja näin sen tunnustaminen, että toinenkin on olemassa ja merkityksellinen, on tärkeää, mutta se saa edelleen liian vähän huomiota tässä kovassa maailmassa. Pienelläkin sanalla tai teolla voi olla suuri merkitys, joka ei näy ainakaan heti ulospäin, mutta voi jäädä kaivelemaan kuulijansa sielun sopukoissa. 

Pieniä asioita. Pieniä sanoja. Pieniä tekoja. Tervehdys sisään astuessa ja kiitoksen huikkaus bussista poistuessa. Edes pieni nyökkäys ja vieno hymy sen merkiksi, että olet huomannut tutun vastaantulijan, vaikka et voikaan sanallisesti tervehtiä, koska selität jotain suu vaahdossa lenkkikaverillesi. Toisen asiakkaan kysymys "luetko iltapäivälehtiä", kun lopetat paikallislehden lukemisen - hän on juuri lopettanut iltapäivälehtien lukemisen ja lähtöä tehdessään tarjoaa lehtiä sinulle. Naapurin kanssa muutaman sanan, edes tervehdyksen, vaihto ohimennen tavatessa. Tulkkaus, kun huomaat, että esittelijältä puuttuu englanninkielinen esite ja sanavarasto on puutteellinen. Kuunteleminen eikä vain kuuleminen. Kannustavat sanat, vaikka joukkuekaveri laukoo ohi - yritys on ollut hyvä. 

En tiedä - tai ainakaan muista - miksi, milloin ja missä minua on opetettu tervehtimään naapureita, kiittämään bussikuskeja, pitämään ovia auki perässä kulkijoille, olemaan olematta hyökkäävä asenteissani, mutta olen kiitollinen siitä. Ja siitä, että en ole antautunut sille itsekkyydelle, jota tässä maailmassa pärjääminen tuntuisi välillä vaativan. Ehkä juuri siksi jään joskus nuolemaan näppejäni. Ehkä siksi tuntuukin erityisen hyvältä, kun sählykaveri (kuulemma) hienon onetimerini jälkeen osoittaa arvostustaan fistbumpilla ja sanoin. Ehkä siksi hän saa minut hämilleni. Ehkä siksi yllätyn. 

Omien teiden kulkija

Olen aina kulkenut hieman omia polkujani. Joskus se tekee hyvää, joskus ehkä asiat turhan hankaliksi. Yleisesti ottaen kuitenkin lopputulos on ensin mainittu. 

Itsepäinen tai omatahtoinen, kumpi nyt positiivisemmalta kuulostaakaan - sitä olen ollut koko ikäni. Se on synnynnäinen ominaisuus, osa temperamenttiani. Kun päätän tehdä jotain jollain tavalla, se myös tehdään mahdollisuuksien rajoissa - toki olen ensin analysoinut, mikä tapa minulla toimii. Kun päätän, että jokin asia on jollain lailla, osaan käyttää sellaista äänensävyä, että voin kuulostaa jopa jyrältä - siskoni sanoin "Miten sinä saat tuon kuulostamaan siltä, että se on yksi ja ainut totuus?". Eikä hän sanonut sitä käsittääkseni hyvässä mielessä. Eikä hän ole ainut, joka asiasta on maininnut - mutta onneksi kuitenkin mainitsijat ovat yhden käden sormilla laskettavissa.

En pidä komentelusta; asiat sujuvat vallan supsikkaasti, kun minua osaa käsitellä (aivan, kuten dog handleri 😆), mutta huolimatta siitä, että äänensävy olisi väärä, hoidan kyllä mahdollisuuksieni rajoissa mitä hoitaa pitää. Toisaalta taas, mikä pahempaa ja ehkä itselleni jopa tuhoisampaa, en pidä siitä, että minun pitää kertoa toisille mitä tehdä. Neuvon kyllä mielelläni osaamassani asiassa, mutta en komenna - edellyttäen, että neuvon saajakin on oikealla asenteella liikenteessä. Jos joudun ottamaan tiukan linjan jonkun asian saattamiseksi loppuun, saatan harmitella sitä pari päivää ja vielä vuosia myöhemminkin ykskaks muistaa, että "kuulostin mielestäni tylyltä, mutta se peli oli pakko viheltää poikki tai siihen olisi kulunut kaikkien aikaa ja hermoja vielä ties kuinka kauan". 

Kun parikymppisenä olimme Outward Boundilla luokkamme kanssa, oli tehtävänä kiivetä narun varassa alas sateen liukastuttamaa kalliota - ja minulla oli kumikengät jalassa. Joukossamme oli olosuhteiden vuoksi innokkaita ja vähemmän innokkaita, mutta suurin osa kuitenkin lähti laskeutumaan. Minä kieltäydyin heti kättelyssä miettimättä, miltä se muiden silmissä näyttää. Minun vanavedessäni toinenkin opiskelija kieltäytyi. Ohjaaja kiitteli rohkeudesta, monella ryhmäpaine moisessa tilanteessa pistää tekemään sellaista, mitä ei halua. Jälkikäteen kuulin toiselta kieltäytyneeltä (miespuoliselta) opiskelijalta, että ellen olisi kieltäytynyt laskeutumisesta, hän ei varmaan olisi uskaltanut kieltäytyä ainoana. 

Sählykauden päättäjäisiimme nyt toukokuussa valikoitui lajeiksi terassit ja lasersota. Osallistuin terasseille, mutta jätin välissä olevan lasersodan pois valikoimastani hetken asiaa pohdittuani. Myöhemmin illalla kuunneltuani millaista lasersodassa oli ollut, totesin mielessäni, että tein oikean valinnan. Vaikka kilpailuviettini onkin laantunut vuosia tullessa mittariin, en usko, että lasersodassa se olisi pysynyt kurissa. Ja en olisi ollut itseeni kovin tyytyväinen, jos en olisi osannut noudattaa monimutkaiselta kuulostaneita sääntöjä ja taktiikoita. Valintani oli siis perustellusti linjasta poikkeava, tunnen itseni melko hyvin. 

Työurallani on tullut vastaan valinnan hetkiä, joissa joku toinen varmasti olisi valinnut toisin. Ja vastaavassa tilanteessa tietääkseni onkin valinnut. Olen esimerkiksi uskonut aina, että omalta paikkakunnalta löytyy oman alan töitä enkä ole lähtenyt toiselle paikkakunnalle työpaikan perässä. Ja uskominen on kannattanut. Olen uskonut, että kova työnteko palkitaan ja yleensä se onkin palkittu, ei tosin aina juuri niin kuin olisin olettanut. Kuten jossain mietelauseessa sanottiin "Tie, jota en halunnut kulkea, veikin minut paikkaan, jossa haluan olla." 

Yksityiselämässäkin on tullut vastaan valinnan hetkiä, joissa joku toinen varmasti olisi valinnut toisin. Olen sanonut liikaa tai jättänyt liian paljon sanomatta. Olen jättänyt asioita tekemättä ja kieltämättä jonkin verran tehnyt sen jälkeen juuri sitä, mitä ei missään nimessä pitäisi - jossitellut. Olen jättänyt osallistumatta koulun lehden toimitukseen pyynnöstä huolimatta, koska olen ollut juuri siirtymässä toiseen kouluun - ja jättänyt näin hyödyntämättä tilaisuuden näyttää kynteni edes hetken ajan. Olen mennyt töihin entiseen opinahjooni lähes heti valmistumiseni jälkeen. Olen ajatellut muiden parasta riskeeraamalla omaa turvallisuuttani.

Vaikka kuinka yritän miettiä, raapia poloista päätäni ja hipsutella harmaita aivosolujani, en käsitä, mistä entinen työkaverini on saanut päähänsä mainita minusta eräässä Facebook -julkaisussaan, jossa piti kertoa postauksen tykkääjästä yksi asia, että olen oman tieni kulkija - mielestäni kun en tehnyt numeroa valinnoistani. Sen myönnän, että jos en pitänyt jostakin asiasta, sanoin siitä varmasti. Ja varmaankin sitten tuolla ensimmäisessä kappaleessa mainitulla äänensävyllä? 

Olen sitkeä. Olen uskollinen. Olen luotettava. Olen luottanut naiivisti ja polttanut näppini. Olen varovainen. Olen rohkea. Olen sisukas. Olen ystävällinen. Olen järjestelmällinen. Ja niin edelleen. Olen jopa edellä kävijä. Olen minä. Omien polkujeni tallaaja.

Rauhan kaipuu

Välillä kaipaan rauhaa. Etenkin hektisen puhelujen täyteisen työpäivän jälkeen saatan jättää oman puhelimen äänettömälle. Saatan jopa unohtaa puhelimen laukun pohjalle kotiuduttuani.

Saatan jättää puhelimen kotona eteiseen - äänettömälle. Kiinni en puhelinta voi pistää, koska jaan netin puhelimesta ja harvemmin edes katson televisiota vaan suoratoistoa television ruudulta.  En voi jättää puhelinta kotiin kävelylle lähtiessäni, koska jos kävelyä ei voi mitata, sitä ei tapahtunut. Toki kävelyä voisi mitata myös muutenkin kuin ajallisesti ja pituudellisesti - vaikkapa hyvinvoinnillisesti. Tai voisi tehdä niinkin radikaalisti, että ei mittaisi sitä millään... 😝

Satunnaisesti kaipaan täydellistä rauhaa ja silloin laitan puhelimen kiinni, verhot kiinni, jätän koneen avaamatta ja luen. Kirjoitan. Väritän. Kirjoitan. En vahingossakaan vilkaisekaan ikkunasta ulos tai vie roskia. En ajattele ihmisiä (on muuten harvinaisen hankalaa, mutta onnistuu). Olen vain ja ainoastaan omissa oloissani. Omissa nahoissani. Mietin. Rakennan. Kuuntelen naapurien askeleita rapuissa. Kuuntelen elämän ääniä. Välttelen tiskejä. Kirjoitan. Voisin tietenkin myös vain hengittää - vai voisinko?

Satunnaisesti kaipaan erilaista rauhaa. Pääni sisällä kihisevien, suorastaan kirkuvien, ajatusten rauhoittamista. En voi mennä huutamaan keskellä kaupunkia sijaitsevan metsän keskelle kurkku suorana. Se voisi kyllä olla varsin toimiva keino. Tai TRE - jota ehkä tietyssä määrin voisin kuitenkin ainakin kotona harrastaa... Ravistelen itseäni kuin koira? Miksi ei? Eläimet ovat viisaita ja luultavasti rauhoittelevat itseään ravistelemalla. Mutta ei - koska ihmisellä on rajat. Sen sijaan voin kuunnella Youtubeen eri tarkoituksia varten kasaamiani soittolistoja. Voin kuunnella kannettavalleni kasaamiani soittolistoja. Voin kuunnella hengen nostatusbiisejä tai ihan vain aivottomia raivoamisbiisejä. Harmillisesti sorrun tässäkin usein - nykyään jo harvemmin - ylianalysointiin ja rauha on mennyttä, kun mietin, että en voi kuunnella sellaista, jolla ei ole syvällisempää merkitystä. En vaan voi. Vaikka oikeasti voin, melodiakin on tärkeä sanoman lisäksi. Elokuvissa tämä merkityksettömyys on jostain syystä helpommin hyväksyttävissä kuin musiikin kohdalla; esimerkiksi männä päivänä kävin katsomassa Kyllä isä osaa -elokuvan - lähes ex-tempore -, kun päivän kääntyessä illaksi olo oli sellainen, että tarvitaan rentoutumista. Palautumista. Paikallaan olemista ilman puhelimen räpeltämistä. Kaksi elokuvavaihtoehtoa. Pieni tarkastelu sen suhteen, miltä nyt tuntuu - ja kas, tarvitaan pään totaalinen tyhjennys ja tätä katsoessa ei varmasti tarvitse ajatella mitään, korkeintaan nauraa :D Hyvä valinta - yhtä hyvä kuin silloin eräänä huonona ystävänpäivänä vuosia, vuosia sitten, kun päivä tuntui olevan piloilla muiden ihmisten takia; mahdollisimman verinen toimintaelokuva, mahdollisimman höttöinen romanttinen komedia, lonkeroa, suklaata ja aivot narikkaan - avot!

Satunnaisesti sitä kaipaa rauhaa myös omilta ajatuksiltaan. Ylianalysoinnilta. Jännittämiseltä. Satunnaisesti sitä kasvaa ihmisenä. Satunnaisesti - yhä useammin - edellä mainitut myös huomaa. Ja toimii sen mukaan. 

Väärä suunta?

"Väärä suunta?" Kuulin viimeksi tänä aamuna torilla, kun työkaveri tallusteli vastaan töihin mennessään. Viime viikon loppupuolella entinen työkaveri huuteli torilla vastaan talsiessaan "Juuka, mene töihin!" virne suupielessään. Ehkä ylianalysoin, ehkä en, mutta nämä kohtaamiset pysäyttivät muistelemaan ja miettimään männä vuosina Virallisen henkilön suusta kuultuja sanoja: oletko huomannut, että elämäsi on aika työkeskeistä?

Näinhän se oli. Palauttavat harrastukset olivat minimissä, ellei kokonaan poissa - lukemista ja valokuvausta silloin tällöin, satunnaisesti, ei lasketa. Virallisen henkilön puheet mietityttivät silloin ja saivat toimimaan. Samoin nyt. 

Olen työorientoitunut. Se lienee vain inhimillistä ja suht normaalia itsenäiselle, luotettavalle sinkulle. Virallisten henkilöiden, ystävien, siskojen ja entisten ja nykyisten työkaverien avulla olen kuitenkin oppinut pikkuhiljaa, että elämässä on muutakin kuin työ. Kunniaa on kuitenkin annettava myös itselle, koska muutosta ei tule, ellei maaperä ole otollinen. 

Olen työskennellyt tietoisesti laajentaakseni sosiaalisia ympyröitäni pois päin pelkästä työstä ja onnistunutkin siinä hyvin. Jopa erittäin hyvin. Olen työskennellyt tietoisesti, mutta ottamatta paineita ja sortumatta suorittamiseen myös muissa asioissa, mutta ne eivät kuulu nyt tähän. Sosiaaliset ympyrät sen sijaan kuuluvat. 

Vuosia sitten löysin yrityksen ja muutaman erehdyksenkin kautta osin Islon liikuntaohjaajan avustuksella itselleni sopivia liikuntalajeja, joista valikoituneiden parissa touhuilen edelleen. Kuntonyrkkeily ja pilates tasapainottivat toisiaan, mutta jalkakoordinaationi ei ollut kokemukseni mukaan tarpeeksi hyvä edellä mainittuun (ja se tietenkin turhautti ja vei hauskuuden lajista) ja jälkimmäisessä hengittäminen oli liian vaikeaa (ja se tietenkin turhautti paljon ja vei vähäisenkin hauskuuden lajista). Koripallossa sen sijaan pärjäsin pituusrajoitteisenakin isoja miehiäkin vastaan hyvin, mutta se jäi aikataulullisesti sopimattomien salivuorojen ja viime kädessä sormivammojen myötä. Sähly ja Yin -jooga tasapainottavat toisiaan - ja minua. 

Yhdessä vaiheessa otin tavoitteekseni tehdä joka viikko myös arkisin jotain palauttavaa, vähintäänkin hieronnassa käyntiä tai kulttuuririentoja. Siinäkin olin vaarassa lipsahtaa suorittamisen puolelle, näin toipuvana suorittajana, mutta onneksi eräs Virallinen henkilö oli männä vuosina moisesta mahdollisuudesta maininnut ja itse havaitsin ja havaitsen, kun suorittaminen yrittää vallankaappausta. Edellä mainittu palautuminen voi kuitenkin käydä budjetin päälle, joten minusta onkin kehittynyt ekspertti löytämään edullisia tai jopa ilmaisia menoja - ja sitten tietenkin tasapainottamaan niitä tietyillä kokonaisvaltaisilla hemmotteluilla, joista olen valmis maksamaan joidenkin mielestä liikaakin siinä tapauksessa, että minulle tulee siitä hyvä olo eikä minua millään tavalla aliarvioida tai kohdella kaltoin. Ajattelen kokonaisvaltaisesti laajalla kentällä; kampaajalla käynneistä bussikyyteihin ja taidenäyttelyihin. Tämä saattaa joitain ihmetyttää, kuten puhelinkeskustelussa siskoni kanssa sain todeta. Mainitsin olevani lähdössä tietyn bussifirman kyydissä matkalle ja tuumin, että toivottavasti se yksi mielestään hauska kuski ei ole ratissa, koska silloin matka maksaa liikaa. Siskoni ei ymmärtänyt, mitä se haittaa, kuljetuksestahan siinä maksetaan. Minä olen sitä mieltä, ja sen selitin myös hänelle, että linja-autonkuljettaja ei ole pelkästään kuljettaja vaan myös asiakaspalvelija ja koska palvelun hinta on suht korkea, oletan saavani myös kaikin puolin kokonaisvaltaista vastinetta rahoilleni. Eli ei "naisilla on rahaa, millä maksaa" -tyylisiä tai synnyinseutuani halveeraavia "vitsejä". Loppu hyvin, kaikki hyvin, voi näin kohteessa todeta - kyseinen kuljettaja ei ollut ratissa eikä kokonaisvaltaisessa palvelussa ollut mitään huomautettavaa. Ei omalta osalta havainnoituna eikä muidenkaan saamaa palvelua seuranneena. 

Vuosien varrella olen saanut myös oppia, että vaikka kuinka uskoisin yliluonnolliseen - ja itseeni -, tahto ei vie läpi harmaan kiven. Kaikkeen ei voi vaikuttaa itse ja se on opittava hyväksymään. Avoin mieli sen sijaan avaa maailmaa, uskomattomillakin tavoilla. Matkani on vasta alkanut. 

Pohdin, pohdin...

 En aloita seuraavaa Housen jaksoa. Avaan M80 -nettiradion, portugalinkielisen radiokanavan, joka soittaa musiikkia, josta tykkään - ja kuuntelen samalla mielenkiinnolla väliin tulevia portugalinkielisiä mainoksia. 

En suorita tarkoituksellisesti. Teen lisää inhoamaani tiskiä, koska syödä pitää. Likaan ruuan laitossa ainakin kaksi ylimääräistä astiaa, koska haluan vaihtelua ruuan laittooni ja ostin valmiin Blå band -kanarisoton. Edellyttää, että broilerit ruskistetaan ensin pannulla ja sen jälkeen laitetaan pata-ainesten kanssa kattilaan. Tästä tulee varmasti hyvää.

Olisin varmasti osannut tehdä, maustaa, oikein hyvän ja maukkaan riisiruuan itsekin, mutta vaihtelu virkistää. Ajattelin kerrankin päästä siinä mielessä helpommalla, että en sotke käsiäni sen enempää - vaikkakin tiskiä tulee enemmän kuin wokkibroilerinuudeleissa.

En suorita. Mukamas. Kyllähän tämä koko ajan on yhtä suoritusta, vähän rennompaa vaan, koska koko ajan kokkaillessani kuuntelen musiikkia ja samalla mietin blogitekstiä. Eilen suunnittelin, että tänään lähden ulos samoilemaan kameran kanssa, mutta aamulla totesin, että enpä lähdekään. Kelissä ei ole mitään vikaa, vaikka aurinko ei paistakaan, koska kaikkihan varmaan jo tähän mennessä ovat oppineet, että minä en aurinkoa rakasta. Lomapäivinä minkään ei kuitenkaan ole pakko olla kaavamaista, joten jopa muutin eilen tekemiäni suunnitelmia tälle päivälle. Yritän rentoutua.

Eilen olin vielä täysiään sitä mieltä, että tänään menen aamupalan ja parin Housen jakson jälkeen kameraa ulkoiluttamaan, mutta suunnitelmat muuttuivat ja tyytyväisenä ruskistan broileria ja kuuntelen kasariklassikoita ja viimeistään tunnin päästä nautiskelen työni hedelmistä. Vaikkakin tiskit... Ei ajatella niitä nyt, vaan ajatellaan ruuan laiton mukavuutta ja sitä nautintoa, kun saan ruuan suuhuni. Sitä nautintoa, kun saan kertoa olevani tyytyväinen itseeni. Syystä. Sitä tunnetta, kun kerron muillekin, että tein herkullista ruokaa, onnistuin. Onnistumisesta tulee tavallaan todempaa, kun sen tuo julki muillekin, vaikka alitajuisesti tietäisikin, että osaa tämän ja monia muitakin asioita. Jos vain ajattelee itse, että on hyvä, se ei ole niin tehokasta ja totta. Se ei uppoa. Sama muunkin palautteen, myös korjaavan kanssa. Kun sen kirjoittaa, siitä tulee todempaa. Siihen alkaa uskoa. Teoriassahan sitä tietää että on hyvä monissakin asioissa; kokkauksessa, valokuvauksessa, kirjoittamisessa, asiakaspalvelussa, työssään, ystävänä, tyttärenä, siskona... Mutta siirräpä se teoria käytäntöön.

Energiaa

Kävin tänään intuitiivisessa energiahoidossa. Hoitaja kyseli alkuun, miten olen voinut. Vastasin lyhyesti; päätä on kivistänyt, mutta muuten ok. Ja jatkokysymykseen "sisäisesti vai ulkoisesti" vastaukseni kuului "sekä että". 

Hoidon aikana ajatukseni vaeltelivat monessa paikassa. Enimmäkseen pystyin keskittymään siihen, että yritin olla mahdollisimman avoin ja rento. Välillä kuitenkin karkasin työmaailmaan ja miettimään sitäkin, kuinka moni epäilee energiahoitojen tehoa - ja kuulostelemaan hoitajan hengitystä sekä molempien vatsan ääniä. Energiat liikkuvat. Kivistykset katoavat. Vain kerran hoitaja joutui kehottamaan olemaan ihan rento - itse ei tarvitse painavaakaan päätä kannatella tuolla 😎

Tunnin jälkeen oloni oli höttöinen, aivan kuten 1. kerrallakin. Kuulin välittyneen sellaista, mikä osui ja upposi. Olen uuden kynnyksellä. Lue, etsi tietoa, mutta älä kuitenkaan liikaa. Luota itseesi, ole armollinen itsellesi äläkä mieti liikaa muiden odotuksia tai sitä, millainen sinun on lapsena/lapsesta lähtien odotettu olevan. Sinusta välittyy huumoria, avoimuutta ja lapsenomaista energiaa, joka on hyvä asia. Ei siis mitään uutta itselleni, mutta edelleen kannusti jatkamaan samaa rataa. 

Lisäksi kuulin hauskan yksityiskohdan olkapäälläni istuneesta linnusta ja siihen sekä veteen liittyvistä tarinoista, joiden merkityksen aion kyllä heti googlettaa ja syventää tähän puoleen tutustumista. Tämä teki hyvää. 

Ja epäilijöille tiedoksi; olen puhunut mahdollisimman vähän ja vastannut lähestulkoon töykeän lyhyesti hoitajan kysymyksiin, en oikeastaan ole kertonut mitään elämästäni, ihan vain vielä enemmän vahvistaakseni uskoani energiahoitoon, testatakseni - niin, mitä? Uskoni vahvistuu. Tämä teki hyvää. Ja tekee jatkossakin. Siitä todisteena pään sisäisen jukeboksin käynnin jälkeen soittama Diana Rossin I'm coming out.

Vapaapäivän anatomia

Vapaapäivä. Herään klo 9. Juon aamukahvit. Syön aamuleivät. Katson aamun jakson Housea. Opiskelen portugalia Duolingolla. Katson toisen jakson Housea. Pesen hampaat samalla. Touhuan koko ajan jotain muuta. Pelaan Duolingoa. Muutaman kerran joudun "kelaamaan" jaksoa taaksepäin, että ymmärrän, mitä jaksossa tapahtui ja miksi.  Selaan nettiä puhelimella. Yritän olla aloillani ja kuitenkin löydän itseni laittamasta pyykkiä koneeseen samalla kun jakso etenee ruudulla. 

Kun istahdan alas, vilkaisen automaattisesti kelloa. Kohta pitää syödä. Ruokailun väli pitää olla 3-4 tuntia. Nousen siis laittamaan ruokaa. Ruuan valmistuttua istahdan pöydän ääreen tuijottamaan Housea. Vuodevaatteet pitää vaihtaa. Valintaan menee aikaa. House pyörii koko ajan. Pyykit pitää nostaa kuivamaan. Entiset laittaa kaappiin. Vastata Whatsapp -viestiin. House pyörii koko ajan. 

Istahdan alas. Yritän rauhoittua. Katson Housea. Pidemmän aikaa pystynkin keskittymään, mutta sitten ajatukset alkavat harhailla eilen käsiini osuneissa kouluaikaisissa terveysasiakirjoissa. Minua kuvaavissa adjektiiveissa. Arka. Mukava. Reipas.  Ujohko. Alkaa reipastumaan. Jo näistä asiakirjoista käy ilmi se, että kun puhutaan minulle ylimaallisen tärkeistä asioista, herkistyn. Jakso loppuu. Pomppaan tuolista skipatakseni seuraavan jakson intron. 

Istahdan alas. Niskaa jomottaa, ehkä pitää sitten siis käyttää jyväsäkkiä? Ei kun ylös ja säkki mikroon lämpiämään. Sinä aikana laitan puhtaat vuodevaatteet paikoilleen. House pyörii näytöllä koko ajan. Kun maltan istua alas, totean saman minkä eilen - jyväsäkki vuotaa. Pitäisi ommella. Joka paikassa on jyviä. Tungen ne takaisin säkkiin sormien polttamisenkin uhalla ja nostan säkin hartioilleni. Nojaan nojatuolissa taaksepäin ja yritän keskittyä Housen jaksoon. Jonkin aikaa se onnistuukin, kunnes tulen vilkaisseeksi kelloa - kohta pitää taas syödä, ettei ruokailujen väli muodostu liian pitkäksi. Äh. Syön vain jäätelöä. Ja särkylääkkeen, niskaani särkee. 

Kello on jonkun verran yli neljä. Kirjoitan blogitekstiä ja kuuntelen portugalilaista nettiradiota. Hyräilen hyvän kappaleen mukana. Sormet naputtavat tietokoneen näppäimistöä. Jalat heiluvat. Reilun kahden tunnin päästä lähden joogakyydille. Toivottavasti joogassa saan ajatukseni rauhoittumaan. Alussa se onnistui, vaikka työtä vaatikin. Joogaa aloitellessa ajatteli, että se tunti on luvan kanssa suorittamisvapaata - vaikka tiedostikin, ettei keneltäkään tarvitse lupaa sellaiseen. Silti. Silti...

Illalla joogasta tultua tulen istahtamaan teeveetuoliin tai heittäytymään karvalankamatolle, avaamaan Netflixin ja katsomaan Housea. Napattuani ensin jääkaapista pienen iltapalan. Tuoliin heittäytymisvoimaakin tulee säädellä, koska tuoli on sellaista keikkuvaa mallia 50 vuoden takaa. Kun olen saanut tarpeeksi suuren annoksen sarkastista maailmankatsomusta, siirryn lukemaan, kunnes totean, että kello on nukkumaan menoaika. Katson ehkä vielä viimeisimmän Home & Awayn välttääkseni mahdolliset Housen aiheuttamat huonot unet.

Ainakin viimeiset 5-10 vuotta olen ajatellut, että olen suorittaja sen vuoksi, että elän suoritusyhteiskunnassa. Se on ollut mukava tekosyy. Suoritan syömistä. Suoritan suoratoistoa. Suoritan puheluita. Suoritan. Sen vuoksi vaadin itseltäni paljon ja aikataulutan asioita. Sen valossa, mitä nykyään itsestäni tiedän, aikatauluttaminen on ollut keino saada asiat hoitumaan eikä suinkaan suorittamista. Olen kyllä myös toipuva suorittaja, sitä en kiellä. Mutta aikatauluttaminen ei ole paha asia, kun siitä osaa myös joustaa. Joku on vain jossakin vaiheessa saanut minut uskomaan, että se on paha asia. Joku on saanut minut uskomaan, että itsensä tunteminen on huono asia. Joku on toitottanut, että itsensä tarkkailu on huono asia. Vaikka tosiasia on, että itse on itsensä paras asiantuntija. Toisten avulla toki. Mutta lopulta - itse. 

Syväluotaus suorittajasta

Muistan, kuinka luin yläasteella tai lukiossa ollessani englannin sanakokeisiin aamupalalla raksutellen samalla muroja. Raksuttelussa oli tahti. Se auttoi keskittymään. Muistan myös, kuinka kuuntelin musiikkia huoneessani suljetun oven takana lukiessani läksyjä - koska se oli tasaisempaa taustahälyä, joka auttoi keskittymään suurperheen arjen keskellä. Jälkimmäistä hyödynsin myös edellisessä työpaikassani - kuuntelin kuulokkeilla musiikkia voidakseni keskittyä vaativampiin työtehtäviin. Samaa olen alkanut hyödyntää myös nykyisessä työpaikassani, kun muistin, miten se on auttanut aiemmin - miksi ei siis nytkin. 

Tänäkin päivänä olen katsonut Housea Netflixistä ja puuhastellut koko ajan jotain muutakin. Lopetin juuri tiskaamisen, katsoin sivusilmällä Housea ja ajattelin blogia. Tein muistiinpanoja blogia varten. Ellei muuta, ajatukseni askartelivat erilaisten arkisten asioiden parissa samalla, kun katsoin jaksoa Housesta. En katsoisi Housea, ellei se olisi kiinnostava - olkoonkin, että kyseessä ovat jaksot, jotka olen jo kertaalleen nähnyt televisiosta. Katsoessani televisiosta How I met Your fatheria en tehnyt mitään muuta - ellei siksi lasketa sitä, että ojensin käteni sivulleni venytelläkseni ja tavallaan ehkä myös pitääkseni käteni erossa puhelimestani. Usein olen nimittäin kokenut, että vähintäänkin mainoskatkoilla pitää tehdä jotain muuta kuin katsoa mainoksia - aika täytyy käyttää hyödyksi esimerkiksi opiskellen Duolingossa portugalia. Silloin on toki vaara, että ohjelmasta menee jotain ohi, koska voi olla, että joudun laittamaan televisiosta äänet pois mainoskatkon ajaksi. 

Isäni mukaan olen aina ollut vilkas. Olen eläväinen, nauravainen, herkkä, kovaääninen. Muistan elävästi erään hetken vuosien takaa, kun työkaverini ihmetteli, miten jaksan aina olla niin energinen, suoranainen Duracell. Vastasin hänelle, että saan teistä energiaa - tarkoittaen läheisimpiä työkavereitani.  Tämä vanhempi naisihminen vastasi hyvässä hengessä naureskellen, että ilmankos hän on aina niin väsynyt, kun minä vien kaiken energian.

Toisaalta tarvitsen joskus aikaa vain itselleni. Eräänäkin jouluna vuosikymmeniä sitten menetin hermoni, kun minulle ei niin tuttu lapsi oli koko ajan kimpussani vaatien huomiota. Koska olin itsekin vieras, en kehdannut sitä kovinkaan suorasanaisesti sanoa, mutta sittenpä sitä olinkin jo melkein itkun partaalla - nykyään olen jo kehittyneempi tunteideni ilmaisussa. Joissain asioissa olen hyvin jyrkkä - en halua viedä työasioita kotiin saati tauoillekaan. Jollain mittapuulla olen jopa ollut tyly työkaverilleni, kun hän on tullut ruokatunnilla kyselemään työasioista. Se, että minä syön työpaikan ruokatilassa ei tarkoita sitä, että olisin silloin työmoodissa. Ei tarkoita sitä, että olisin silloin työajalla. Se on minun taukoni, joka minulla on oikeus käyttää ajattelematta työasioita. Elämä olisi kieltämättä helpompaa, jos en olisi niin jyrkkä tietyissä asioissa. Toisaalta se voisi vaikeuttaa elämääni, koska itseni tuntien lipsahtaisin hyvin helposti siihen, että en tuntisi rajoja työajan ja oman ajan suhteen. Tarvitsen pelisääntöjä. Tarvitsen rajoja. Se selkeyttää ajatteluani. Se selkeyttää toimintaani. Se helpottaa muidenkin elämää. Harmillisesti rajojen asettaminen on ollut etenkin aiemmin hankalaa ja olen joutunut haastaviin tilanteisiin sen vuoksi. Voisi jopa sanoa, että kiltteyttäni on käytetty hyväksi, kun en ole asettanut rajoja - sekä työ- että yksityiselämässä. 

Toisaalta tänään havahduin taas siihen, että vaikka kutsun itseäni entiseksi suorittajaksi, on helppoa lipsahtaa vanhoihin tapoihin ja olla melkoinen suorittaja. Koko ajan kotona ollessakin vilkuilen kelloa miettien, milloin seuraava ateria pitää syödä. Suoritan Netflixiä. Suoritan tiskausta. Suoritan nukkumista. Edistystä on se, että huomaan tämän ja teen sille jotain. Olen joskus vilkuilematta kelloa. Olen joskus suorittamatta. Koska ihmisen aivot toimivat niin, että jos yrität olla tekemättä jotain, niin tasan tarkkaan teet niin - vai mitä pitäisi ajatella esim. siitä, että kun ajattelet, että on pakko saada unen päästä kiinni, koska huomenna on aikainen herätys, niin et varmasti saa unen päästä kiinni? 

Vanhat klassikot pään sisäisessä jukeboksissa.

HUOM.! Tämä julkaisu antakoon vauhtia uudelle blogilleni vanhoin siivin - julkaistu alunperin vanhassa blogissani, joka tuli tiensä päähän teknisistä syistä. 

Pään sisäinen jukeboksi on tänä viikonloppuna ollut vauhdissa viime viikkojen ja kuukausien positiivisten ja negatiivisten tapahtumien alkaessa purkautua. On tapahtunut lähes yhtä paljon kuin yleensä puolessa vuodessa. Ovat ne ajatuksina ja sanoina aiemminkin purkautuneet, mutta nyt ilmeisestikin alitajunta myös työstää niitä ja olen löytänyt ratkaisuja.

Eilen kävin päästämässä lopullisesti irti menneestä polttamalla erään paperin, jolla ja johon johtaneilla ja jonka jälkeisillä tapahtumilla olen itseäni liian usein vuosien varrella kiusannut. Bygones, kuten mainion männävuosien lakidraaman Ally McBealin Richard Fish sanoisi. Käytyäni kaupassa ja unohdettuani ostaa tulitikkuja kaivelin kaapista vähäiset kynttilöiden sytyttelyyn tarkoitetut pitkät tikut, pakkasin paperit ja tikut reppuun, pukeuduin talvisään vaativuuden mukaan ja läksin matkaan. Talsin talvisessa tuiskussa. Talsin jäidenkin poikki, kunnes vihdoin tulin nuotiopaikalle, jossa sopivasti ei ollut ketään (sivumennen sanoen, ihmeen vähän väkeä oli kauniilla lumisadesäällä liikkeellä). Kaivelin paperin ja tikut repusta ja annoin palaa. Tuijotin tuleen. Päästin irti. Olin. Tuijotin. Hengitin savua ja katsoin kun paperi pala palalta paloi. Havahduin siihen, kun lumisade loppui. En tiedä, paljonko aikaa oli kulunut, mutta edelleenkään minun lisäkseni ei näkynyt muita kuin yksinäinen kulkija jäällä. Katselin ympärilleni päätelläkseni, voisiko tuli lähteä leviämään nuotiopaikalta mahdollisen tuulen vuoksi. Tokko. Varmuuden vuoksi heitin kuitenkin lunta jo hiipuneen hiilloksen päälle. Ja vielä vähän. Ja vielä vähän. Ja vielä vähän. Ja vielä. Ja vielä. Lopulta koko nuotiopaikka oli lumen peitossa. Tosin sitä se oli minun sinne saapuessanikin, ja hyvä niin - emmehän halua vahinkoja syttyvän. 

Kävellessäni kaikessa rauhassa kotiin päin haistelin ihastuksissani savun hajua vaatteissani. Kunnes. "Kyl sä siihen pystyt, usko vain itseesi, jos tahtoo riittää keinot löytyy, nosta sun katseesi, pidä haaveistasi kiinni, älä lannistu..." Mariskan Rajaton. Kappale, jota parikymmentä vuotta sitten pidin suorastaan ns. teemalaulunani. Kuuntelin sitä. Uskoin siihen. Samaistuin siihen. Ajattelin jopa, että se yksi, joka sanoi, että olet vapaa ja tää maailma on sulle täysin rajaton, oli mummini. Minulle se kappale merkitsi paljon. Samoin mume. Ja nyt - alitajunta iski kovan kortin pöytään. Päätti sitten soittaa tämän?!! Ok. Se on merkki. Selvä.

Tänään kävelin korispelin jälkeen bussipysäkille päin. Korispeli oli tarjonnut tervetulleen tauon ajatuksissa ja hieman palautumista arjen keskellä, mutta askelten naristessa lumihangessa toinen vanha tuttu alkoi soida päässä alitajunnan työstettyä ajatuksia. "Tää on mun hetki, jos mä päätän niin, otan tän, otan tän, otan tilanteen haltuun...Tää on hallussa!" Elastisen Hallussa, jossa fiittaa Jontte Valosaari. Tätäkin biisiä tuli ilmestyttyään n.10 vuotta sitten kuunneltua todella paljon hengen nostatukseen. Vuosien varrella nämä Mariskan ja Elastisen mainiot kappaleet unohtuivat, tosin niin on käynyt musiikin kuuntelulle ylipäätänsäkin - muuten kuin livenä. Osin olen pelännyt sitä, millainen vaikutus näillä kappaleilla on ollut minuun. Positiivinen. Mutta kun on saanut tsempattua itsensä näiden avulla moniin asioihin ja sitten ne asiat epäonnistuvat... Eihän se kappaleiden vika ole. Jos jotain, ne ovat vaikuttaneet positiivisesti. Mutta... Noh, aina parempi, että  nämä soivat nyt pään sisäisessä jukeboksissa - vuosia, vuosia sitten siellä soi Cheekin Äärirajoilla, ja se se vasta olikin merkki jostain...

Nämä ovat merkki positiivisesta. Ratkaisuista. Ajatusten selkiintymisestä. Hyvästä! Parempaan menosta! Let´s do this!

Säännöt, rutiinit ja toisten huomioiminen.

HUOM.! Tämän julkaisun olen kirjoittanut alunperin nyt jo tiensä päähän tulleeseen vanhaan blogiini. Mielestäni tämä on kuitenkin hyvä alkuun kirittäjä, joten olkaapas hyvät!

Tällä viikolla havainnoin jälleen, miten tärkeitä minulle ovat säännöt, rutiinit, niiden noudattaminen ja toisten huomioiminen. 

Viikkoni on kiireisempi kuin yleensä, mutta mukavalla tavalla. Jatkuvasti tällaista ei jaksaisi, mutta nyt se teki ja tekee hyvää. Pääsin muutaman viikon pakkotauon jälkeen kokeilemaan, kuinka niskani kestää sählyä. Pääsin pelaamaan uudella kokoonpanolla lautapelejä (jotka tosin runsaasta tarjonnasta huolimatta typistyivät kahteen Aliakseen). Pääsin tutustumaan työympyröistä tutun hepun kotiin kivan työyhteisö- ja ystävyysillan merkeissä - ja "pelaamaan" Aliasta. Ja huomenna? Arvaattekos mitä? Menen katsomaan Katajan naisten korisottelua!

Ohjelmassani oli viikolla kolmenlaista Aliasta: perinteistä Alias -sananselitystä sääntöjen mukaan pelattuna, Kuka olet -Aliasta ja sitten villien viidakon sääntöjen mukaista Aliasta. Sana minulla on hallussa ja kieli joskus kuriton monessakin mielessä. Kahdessa ensin mainitussa siis pärjäsin tälläkin kertaa hyvin, kuten tapana on. Ja valitettavasti tuosta viimeisenä mainitussa Aliaksessa pärjäämättömyydessäkin alkaa tulla tapa, mutta nyt keksin, miksi en yllä siinä aivan kärkikahinoihin: se on käytännössä huutokisa. Ja huutaa minä en osaa. Käytännössä kyseinen Alias etenee niin, että pelataan ilman pelilautaa, joku selittää tiettyä numeroa ja toiset huutavat sanan heti keksittyään sen. Vaikka olenkin kovaääninen ja hyvä keksimään, olen hitaahko. Diesel siinäkin asiassa. Joten hyvä ei heilunut huutokisassa Malisen osalta. Etenkään, kun minä selkärangasta nousten noudatin sääntöä, että edes selitettävän sanan osaa ei saa sanoa ja siis häkellyin muutaman kerran kuullessani selittäjän esimerkiksi selittävän, että ei putkimies vaan... Ja vastaus oli sähkömies - ja se hyväksyttiin pisteenä! Mutta vaikka nyt keksinkin syyn siihen, miksi en kyseisessä kisassa (hups, ei siis pelissä - sanavalinta kertoo minusta jotain..) pärjää, niin eipä sille paljon ole tehtävissä. Ellen saa ihmisiä pelaamaan alkuperäisten sääntöjen mukaan, on vain tyydyttävä seuraamaan sivusta tai nieltävä karvasta kalkkia. Harmillista joka tapauksessa, mutta kultaiselta ysäriltä televisiosta tutun ystävämme Hugo -peikon sanoin aina ei voi voittaa - ei edes joka kerta! 

Viime aikojen tutkiskelujen myötä olen saanut työkalupakkiini uusia tapoja ja havaintoja, jotka näyttävät helpottavan elämää muutenkin, mutta etenkin työssä. Monet asiat ovat saaneet selityksen ja ainakin itse olen ollut havainnonut,  että uusien, järjestelmällisempien tapojen ja yksinkertaisempien keinojen myötä työntekoni on sujuvoitunut. Välillä kompastelen uusien tapojen kanssa, mutta uskon kovasti, että kun saan ne haltuun, niin homma on hanskassa - ja hanskat eivät ole hukassa! Tarvitaan vain kärsivällisyyttä. Sekä minulta että muilta. 

Kuten monelle olen todennut, minun pitää tietää, miksi jotakin tehdään, että muistan tehdä niin. Minun pitää ymmärtää, miksi jotain tehdään, että asia jää mieleen. Rutiinien ja aikataulujen noudattaminen sekä toisten huomioiminen - kuitenkaan itseäni unohtamatta- helpottavat elämää. Elämän ei ole tarkoitus olla näin vaikeata kuin se on ollut tähän asti. 

Itse asiassa, tajusin juuri vaivihkaa tässä viime aikoina päättäneeni, että teen kaiken nyt itseni vuoksi. Osin jopa sen juttutuokion pelikaverin kanssa siitä, kuinka sitä aina pelin tiimellyksessä saattaakaan unohtaa varoa mailan huolimatonta käyttöä... Omista vammoista viis, kunhan pelikaveria ei vahingoiteta. Näin ajattelen sählyssä ja osin töissäkin. Itselleni on itsestään selvää, että toiset otetaan huomioon niin, että jos on sovittu jotain yhteisiä pelisääntöjä, niitä noudatetaan. Välillä se voi unohtua, mutta edes yrittäminen olisi suotavaa. Pelisääntöjen noudattaminen sujuvoittaa tekemistä ja luo turvallisuuden tunnetta, vakautta. Siksi en ymmärräkään, jos toiset kuittaavat yhteisistä pelisäännöistä puhuttaessa, että "ihmiset ovat ihmisiä, kaikki eivät noudata pelisääntöjä". Jos on yhdessä sovittu säännöt, niitä tulisi noudattaa tai asioilla on seuraamuksia. Mielellään sääntöjä rikkoneille. Ugh.

Puhu, puhu, puhu

Kauppahalli näyttää todella upealta, kannattaa vaikka vain kävellä läpi. Nuo kengät ovat kyllä todella mainion näköiset, jos en just ois ostanut kenkiä, ostaisin heti. Muun muassa nämä lauseet jätin viime viikon perjantaina sanomatta, vaikka tiukkaa teki.

Kävellessäni töiden jälkeen kaupungilla kuulin erinäisten ihmisten erinäisiä keskusteluja, joihin nuo edellä mainitsemani lauseet meinasin sanoa. Jostain syystä vain en sanonut, vaikka viimeksi samana päivänä mainostin olevani karjalaistakin karjalaisempi. Toki siinä yhteydessä en tarkoittanut puheliaisuutta, johon nyt viittaan vaan sitä, että itken ja nauran ilosta ja surusta, todella usein. Bussipysäkille kävellessäni havahduin pohtimaan, miksi. Miksi jätin lauseet sanomatta. Miksi jätin puhumatta? Miksi jätin puuttumatta toisten keskusteluihin, vaikka olen löytänyt itseni monesti höpöttelemästä pitkäänkin tuntemattomien ihmisten kanssa ihan vain moisista heitoista lähtien - molempien osapuolten ollessa oikein iloisia ja tyytyväisiä keskusteluun?

En ollut viime viikolla täysin oma itseni, koska viikko oli  syitä enempää avaamatta melko rankka. Onneksi on yin -jooga, jossa rauhoittua. Onneksi on sähly, jossa purkaa energiaansa oikealla tavalla. Onneksi on ystävä, jonka kanssa puhua joogaan mennessä ja sieltä tullessa. Onneksi on toinen ystävä, jonka kanssa käydä kävelyllä purppasemassa. Onneksi on varaäiskä, joka kyselee viestein kuulumisia ja tsemppaa. Onneksi on Viralliset henkilöt, joiden puoleen kääntyä tarvittaessa matalalla kynnyksellä. Onneksi on työkaveri, joka kyselee kuulumisia. Onneksi on toinen työkaveri, joka kyselee, onko kaikki hyvin eikä välitä ympärilläni leijuvasta näkymättömästä muurista ja halaa. Ei se pahaa tee. Ei näistä mikään tee. Älkää välittäkö siitä muurista. Muutun ja otan siinä mielelläni apua vastaan, vaikka aina - valitettavasti edelleenkään - en osaa sitä pyytää. Kärsivällisyyttä.

Pään sisäisessä jukeboksissa tällä kertaa Carole Kingin You´ve got a friend.