Joskus huomaat kuuluvasi joukkoon vasta, kun joku kysyy, missä olit, kun et saapunutkaan paikalle.
Eräällä viikolla reilu kuukausi sitten minua muistutettiin monesti siitä, että ihminen ei aina näe itse, kuinka hänellä on osa jonkun toisen elämässä. Herättävä, lämmittävä havainto – ensimmäisen, toisen ja kolmannen kerran!
Joensuussa oli elokuisena perjantaina taiteiden yö eli Joen Yö; kaupungin keskusta oli erilaista ohjelmaa täynnä kirjastolla, torilla, Taitokorttelissa, teatterilla, Hubilla... Vain ne mainitakseni, joissa ehdin käydä. Tavoitteenani oli nauttia taiteista kiireettä ja onnistuinkin siinä saaden kuitenkin vielä ekstraboostin. Aloitin kierrokseni kirjaston takapihalta Kontiolahden tulevan kirjastoauton nimeämiskilpailun ja ulkoasun julkistamistilaisuudesta. Vaaleanpunaista autoa mietiskellen läksin kävelemään keskustaan Hubille eli entiselle tyttölyseolle/kirjastolle/vaikka mille muulle tarkoituksenani tutustua tuohon kauan ulkoapäin ihailemaani rakennukseen myös sisältäpäin opastetun kierroksen avulla. Kierroksella kuulin Tuhannen tarinan talo -esityksestä, joka olisi pian kierroksen jälkeen ja vilkaisin kelloani – puolisen tuntia. Jäin nojailemaan ikkunasyvennykseen ja pian huomasin olevani juttusilla vanhemman naisen kanssa, joka oli käynyt koulunsa kyseisessä rakennuksessa. Keskustelun jälkeen menimme luonnollisesti myös istumaan vierekkäin esityksen ajaksi ja vaihdoimme muutaman sanan vielä senkin jälkeen. Hymyillen läksin teatterille näkemään vilauksia tulevan syksyn ohjelmistosta, jonka jälkeen käväisin vielä Taitokorttelissa vilkaisemassa entisen englanninopettajani katumuusikkoesitystä. Sitten olikin aika lähteä kotiin, olisihan huomenna edessä penkkiurheilua...
- ”Tuleehan se meiän vakituisin kannattaja sieltä!” kuulin, kun kävelin keskuskentälle kahvikioskille. Naisten jalkapallon 2.divisioonassa pelaavan FC Hertan peli Pukinmäen Valttia vastaan oli alkamaisillaan.
- ”Missäs olit viimeksi? Meinasin jo laittaa viestin perään!”
- ”Unohdin, kesätauko sotki...”
- ”No niin mie aattelinkin, ei se muuten ois jäänyt pois. Ihmettelin kyllä.”
- ” Niin, sitä kyllä ihmeteltiin täällä kovaan ääneen”, totesi toinenkin kiskan täti.
…
Ihminen ei aina näe itse, kuinka ja millainen osa hänellä on toisen elämässä. Minua muistutettiin siitä edellä mainitusti, mutta ehkä se paras on vielä kertomatta: vuosien takainen työkaveri laittoi viestin kysyen, voiko soittaa kysyäkseen muutamaa juttua. Ihan puun takaa, yks kaks yllättäen. Vastasin hieman omaa osaamistani epäröiden, että voin yrittää ja voi sitä vastausta... ”No mie tiiän, että sie osaat! Ei paineita!” Kuinkas sitten kävikään? Osasin vastata ja vähän enemmänkin.
Siinä onkin tärkein oivallukseni viime ajoilta; emme välttämättä itse tiedä, paljonko meille on annettu tilaa toisten ihmisten elämässä – tai kuinka paljon muut ihmiset luottavat meihin, osaamiseemme ja läsnäoloomme. Joskus sen huomaa vasta, kun joku sanoo sen ääneen.
Ja kylläpä se tuntuu hyvältä.Ja tekee hyvää.
