Asioiden lokerointi

Minulla on tapana lokeroida asioita.

Työkaverini eivät tapaa ystäviäni ja kavereitani kuin vahingossa. Perheeni ei tapaa ystäviäni ja kavereitani kuin vahingossa. Tuo asia liittyy tähän ja ei liity tuohon. 

Olen miettinyt mistä lokerointi johtuu. Tunnistan kaipaavani järjestystä ja raameja elämään monella tavalla. Hallinnan tunnetta. Kun asiat ja tavarat ovat järjestyksessä, voin olla tehokas ja kaikki on selkeämpää. 

En koe ikinä esittäväni mitään eri henkilöiden kanssa tekemisissä ollessa. Olen oma itseni, koska voin fyysisesti pahoin mikäli esitän jotain. Haluan edetä ihmisten ja asioiden kanssa omaan tahtiini ja osin varmaan senkin vuoksi olen pitänyt eri sidosryhmäni erillään. Puhun ystävieni ja perheeni kanssa sellaisista asioista, joista en halua työkaverien kuulevan, joten varmistan asian pitämällä heidät erillään. Sama toisin päin.

Lokerointi muotoutuu. Muovautuu. Pikku hiljaa en koe pahaksi sitä, että osa perheestäni ja ystävistäni on tavannut toisensa - ovathan he kuulleetkin toisistaan paljon ja lähetelleet toisilleen terveisiä vaikka eivät ole tavanneetkaan. Olen jopa harkinnut "sekoittavani" tätä ihmispalettia jossain vaiheessa, mutta korona sotki sen idean. Viimeistään jokusen vuoden päästä minulla on toinen mahdollisuus laajentaa lokeroita - ja ehkä aion sen jopa käyttää. Vaikuttaahan siltä, että katastrofia siitä ei seuraa - vaikkakin esimerkkiotanta on pieni ja vahingossa saatu.

Vähäkin riittää

Huomioon ottaminen ja näin sen tunnustaminen, että toinenkin on olemassa ja merkityksellinen, on tärkeää, mutta se saa edelleen liian vähän huomiota tässä kovassa maailmassa. Pienelläkin sanalla tai teolla voi olla suuri merkitys, joka ei näy ainakaan heti ulospäin, mutta voi jäädä kaivelemaan kuulijansa sielun sopukoissa. 

Pieniä asioita. Pieniä sanoja. Pieniä tekoja. Tervehdys sisään astuessa ja kiitoksen huikkaus bussista poistuessa. Edes pieni nyökkäys ja vieno hymy sen merkiksi, että olet huomannut tutun vastaantulijan, vaikka et voikaan sanallisesti tervehtiä, koska selität jotain suu vaahdossa lenkkikaverillesi. Toisen asiakkaan kysymys "luetko iltapäivälehtiä", kun lopetat paikallislehden lukemisen - hän on juuri lopettanut iltapäivälehtien lukemisen ja lähtöä tehdessään tarjoaa lehtiä sinulle. Naapurin kanssa muutaman sanan, edes tervehdyksen, vaihto ohimennen tavatessa. Tulkkaus, kun huomaat, että esittelijältä puuttuu englanninkielinen esite ja sanavarasto on puutteellinen. Kuunteleminen eikä vain kuuleminen. Kannustavat sanat, vaikka joukkuekaveri laukoo ohi - yritys on ollut hyvä. 

En tiedä - tai ainakaan muista - miksi, milloin ja missä minua on opetettu tervehtimään naapureita, kiittämään bussikuskeja, pitämään ovia auki perässä kulkijoille, olemaan olematta hyökkäävä asenteissani, mutta olen kiitollinen siitä. Ja siitä, että en ole antautunut sille itsekkyydelle, jota tässä maailmassa pärjääminen tuntuisi välillä vaativan. Ehkä juuri siksi jään joskus nuolemaan näppejäni. Ehkä siksi tuntuukin erityisen hyvältä, kun sählykaveri (kuulemma) hienon onetimerini jälkeen osoittaa arvostustaan fistbumpilla ja sanoin. Ehkä siksi hän saa minut hämilleni. Ehkä siksi yllätyn. 

Kille Kirva ja Leo Leppäkerttu avartavat maailmaansa

Varoitus! Sisältää tekstiä, joka voi järkyttää herkimpiä sieluja. Kaikki osapuolet selvisivät tapahtumista erittäin lievin kolauksin.

Kille Kirva ja Leo Leppäkerttu päättivät lähteä maailmalle. He etsivät keskustan linja-autopysäkillä sopivan uhrin jalkoja ja kun eräs pahaa aavistamaton, suht vaaleajalkainen uhriksi sopiva istuutui lepuuttamaan jalkojaan ja odottamaan sateen laantumista sekä linja-auton saapumista, he näkivät tilaisuutensa tulleen. 

"Haa" Tuossa! Tuonne!" Leo Leppäkerttu rohkaisi mielensä ensin. Hän hyppäsi sulavasti ihmisen oikeaan jalkaan. Kille Kirvakin uskaltautui laskeutumaan jalalle. Hän valitsi laskeutumisalustakseen vasemman pohkeen. Jalkojen jatke näki linja-auton saapuvan ja askelsi reippaasti sisään kulkuvälineeseen.  "Hehhehheh hee, he hee... Kjäh, kjäh! Se ei huomannut mitään - huomasitko?!! Me päästiin jo näin pitkälle, eikä meidän tarvinnut maksaa siitepölyn hiukkastakaan. Tästä se maailman valloitus alkaa!" Kille Kirva erehtyi äännehtimään kamulleen, kun pahaa edelleen aavistamaton jalkojen jatke oli istahtanut linja-auton penkkiin. Silloin ihminen huomasi tunsi jaloissaan ylimääräistä painolastia. 

Ihminen katsoi toista jalkaansa, huomasi Leo Leppäkertun, kaivoi puhelimensa esiin, otti Leosta kuvan - ja päätti antaa Leolle ilmaisen kyydin määränpäähänsä - mikä hän olisi estämään söpön, pienen, punaisen leppäkertun maailman avartumista? Killen huomattuaan hän sen sijaan suorastaan säikähti. Kaupunkilaistuneella maalaisella ei näemmä ollut erityisen hyvää tartuntapintaa siihen, mikä eläin on vaarallinen ja mikä ei - ja refleksinä hän antoi Kille Kirvalle näyttävän luunapin näpsäyttäen tämän kauas, kauas pois pohkeestaan. Kille lensi, lensi ja lensi. Hämmentyneenä hän pyöri ja pyöri ilman halki. Hän yritti räpsytellä pienen pieniä siipiään - ja sai kuin saikin ilmaa niiden alle. Juuri sillä hetkellä linja-auton ovella seisonut toinen ihminen käännähti sulavasti niin, että ilmavirta käänsi Killen lentolinjaa ohjaten Killen lopulta ulos linja-autosta. Ovi painui kiinni Killen edestä. Kille huokasi syvään, oikoi kirvan karvansa - muuten hän oli selviynyt vahingoittumatta -  ja päätti jäädä odottamaan ystävänsä Leon paluuta. Kirva -nuorukainen oli varma, että Leo palaisi - ellei muuten, niin ainakin kehuskellakseen Killelle päässeensä niinkin pitkän matkan kuin neljän kilometrin päähän! "Olihan kokemus", Kille huokaisi - ja suunnitteli jo seuraavia hullutuksia ja ideoita, joita esittelisi rakkaalle ystävälleen Leo Leppäkertulle tämän palattua.

Kiintymys

Sie kyllä kiinnyt aika helposti nuihin työkavereihin ja -paikkoihin, kaveri totesi kävelyllä. Totta. 

Puheenaihe vaihtui, mutta kotona lausahdus palasi mieleen. Joku sanoi joskus, että ei monella ole noin paljon kanssa käymistä entisten työkavereiden kanssa. Totta. Joku on tullut toivottavasti jäädäkseen - aikuisiällä saatuja ystäviä, monille harvinaista herkkua -, mutta Joku on vain hyvän päivän tuttu. Väitän, että herkkyyteni ja empaattisuutenikin vaikuttavat asiaan. Toisaalta kiintyminen on hyvä, mutta toisaalta sillä aiheuttaa myös itselleen kipua. 

Kiinnyn myös esineisiin helposti.

Muistan tirauttaneeni pari kyyneltä, kun jouduin heittämään täydelliset farkut roskiin. Asiassa oli lieventävänä asianhaarana se, että farkut olivat kärsineet pyöräkolarissa ja äitini oli paikannut niitä polven kohdalta edustuskelpoiseksi. Kun farkut alkoivat ratkeilla myös monesta muusta kohti niin, ettei niitä voinut enää paikata, käytin niitä sitkeästi edelleen vähintäänkin vapaa-ajalla. Lopulta tuli kuitenkin aika luopua niistä, niin täydellisen kokoisista, täydellisen hintaisista ja täydellisen pituisista Onlyn farkuista - vain vajaa kahden vuoden yhteiselon jälkeen. Muistan vieläkin, kuinka avasin roskakaapin ja juhlallisesti asetin farkut roskakoriin - ei niitä sinne voinut vain viskata, mitä siitäkin olisi tullut!

Muistan haikean tunteen, kun tajusin, että yli 20 vuotta kestänyt yhteinen taipaleeni polkupyöräni kanssa on viisainta saattaa päätökseen. Punainen paholainen alkoi niksua, naksua ja natista niin, että korviani särki pyöräillessä. Yritin antaa ensiapua itse ja etsin vertaisapua kavereilta, jotka myös pyöräilevät paljon, mutta lopulta se oli myönnettävä: omat konstit loppuivat. Marssin pyörähuoltoon kuulemaan diagnoosin. Kerroin äänistä ja muista havainnoistani ja Asiantuntija tutki pyörän. Tuomio oli tyly: Punaisen paholaisen takapuolella oli suurin korjaustarve, muutama muukin pienempi juttu kaipaisi huomiota, mutta kannattaisi myös harkita hänen päästämistään paremmille pyöräilypoluille. Asiantuntija saisi kyllä hänet herätettyä henkiin, mutta hän melkein kyllä suosittelisi uuden hankkimista - olihan hinta-arvio vähintään 200 euroa. Mieluummin enemmänkin. Kiitin ja kerroin pohtivani asiaa - pyörä on lähes päivittäinen kulkuvälineeni ja silloin elettiin koronarajoitusten aikaa ja polkupyöriä oli hankala saada. Pyörien tutkiminen netistä, pyöräliikkeiden kiertely ja myyjien jututtaminen kuluttaisi aikaani ja hermojani. Paljon. Viesti ystävälle pelasti ja eipä aikaakaan, kun minulla oli lähes uusi, hänelle ylimääräiseksi jäänyt, pyörä käytössäni. Ja Punainen paholainen pyörimässä nurkissa - luopuminen on haastavaa. 

Myönnän, että olen kiintynyt perintöhuonekaluihini; mummolleni 1960-luvulla hankittuun tv-tuoliin ja mummini minulle, silloiselle köyhälle opiskelijalle lahjoittamiin ruokapöytään ja tuoleihin. Jopa siinä määrin, että olen kunnostanut jälkimmäiset, että ne kestäisivät pidempään käytössäni - tunnearvo on tärkein. 

Myönnän alkuperäiseen, tämän julkaisun kirjoittamiseen johtaneeseen, lausahdukseen liittyen: vuosien varrella eri työpaikoissa on ollut monien henkilöiden läksiäisiä. Äkkipäätään muistan vain yhdet läksiäiset, joihin osallistuin ja joissa en vuodattanut edes paria kyyneltä tai joutunut nieleskelemään liikutuksesta. 

Myönnän, että aioin ensin kirjoittaa kiintyväni myös esineisiin ja paikkoihin helposti. Tätä kirjoittaessa totesin kuitenkin, että paikat voi melkein jättää laskuista. Mietin. Mietin. Ja mietin. En keksi paikkaa, johon olisin kiintynyt. Siis fyysistä paikkaa. Siinä määrin, kuin mitä olen tai olen ollut kiintynyt edellä mainittuihin esineisiin tai irtaimistoon. Koti on tietenkin koti, mutta en usko, että siihen kuitenkaan niin paljon kiintymystä kohdistuu kuin edellä mainittuihin. Vanhempieni työpaikka oli minulle monestakin syystä lapsena kuin kolmas koti, samoin mummola aikanaan neljäs... Mutta tällä hetkellä ei oikeastaan ole sellaista kiintymykseni varastanutta paikkaa... Paitsi ehkä tietyssä määrin kotipaikkakunta Juuka ja nykyinen kotikaupunki Joensuu. Ja Lissabon. Eli laajahkot paikat, tietyt paikkakunnat. Oletan tämän johtuvan suhteellisen monesta muutostani  - n. 15 - ja siitä, ettei mikään asuinpaikka syystä tai toisesta ole ollut kovin pysyvä tai kiintymystä muuten herättävä. Joka tapauksessa - on kuitenkin myös paikkoja, joihin kiinnyn. On monia asioita, joihin kiinnyn. Elottomia. Elollisia. Nisäkkäitä. Irtaimistoa. Olkoon niin. Parempi tuntea kuin olla tunteeton. 

Ajatelma valkoisesta

Valkoinen. Suljettujen silmien läpi tunkeutuva valkoinen. Ahdistava valkoinen.

Hyökkäävä valkoinen seinä. Valkoinen katto muuttuu mustaksi. Säkenöi.

Valkoinen. Ahdistava valkoinen. 

Pitkäaikainen ajatus valkoisesta.

Valkoinen vaate ahdistaa. Saa tuntemaan siltä kuin yrittäisi olla hyvempi ihminen. Saa tuntumaan feikiltä. Puhtaalta. Viattomalta. 

Valkoinen. Hyvempi. Ihmiset korjaavat "ei, vaan parempi." Minä korjaan "ei, vaan hyvempi. Se kuvastaa paremmin sitä tunnetta." Parempi ihminen. Ei anna kuvaa siitä hyveellisestä hyssykästä, jollaiseksi tunnen itseni pitäessäni valkoista vaatetta. Siksi hyvempi, olkoonkin kieliopillisesti väärin. Olkoonkin.

Humps

 Päässä kumisee. Humisee. Silmissä sumenee. Ikään kuin irtaannun ruumiistani, katselen kävelyäni ulkopuolisen silmin. Tunnen kurkussani epämääräisen tunteen. Ei kiristystä, ei kuristusta, ei ns. pala kurkussa. Hyvin epämääräinen tunne, joka säteilee korviin.

Korvat lukkiutuvat. Nielaisen. Korvat avautuvat. Himpun. Jatkan kävelyä. Mieleni tekisi vain lukittautua neljän seinän sisään - ja sitä myöten olen ostoksetkin tehnyt. Luulen melko vahvasti, että kyse on jonkinasteisesta paniikkikohtauksesta. Olen keskustellut aiempina vuosina saamistani samantyyppisistä tuntemuksista vertaisasiantuntijan kanssa ja saanut myös häneltä silloiselle(kin) oletukselleni vahvistuksen. Tiedän siis, mitä tehdä nyt: kiinnitä huomiosi johonkin yllättävään. Huolimatta ruokien kylmäketjun katkeamisvaarasta alan katsella ojan pohjalle päin. En oksentaakseni. Ei sekään kaukana ole. 

Katselen. Ojan pohjalle, ojan pientareelle. Kukkia, höytyviä, kärpäsiä. Kärpäsiä kukissa! Mustaa keltaisella! Vaaran väriyhdistelmä - siitäpä otan kuvan. Kuvan. Kuvan. Ja vielä kerran kuvan. Olotila meni ohi - tällä kertaa. Nyt tiedän pystyväni voittamaan sen jälleen. Pystyn siihen - kuten moneen muuhunkin asiaan. 

Kierroksia, kierroksia...

Edellisessä julkaisussani kerroinkin käyneeni Joensuun Matkailuoppaiden Patsaita ja muistomerkkejä -kävelykierroksella. Tämä kirvoitti muistoja mieleen. 

Kyseisen kävelykierroksen siirtymäajoilla ja -matkoilla tuli kerrottua oppaalle entisen työpaikan "minun ihmisteni" kanssa kehittämästäni pubi-patsaskierroksesta. Lyhyesti ja ytimekkäästi kerrottuna idea on se, että ennen kuin voit mennä yhteenkään pubiin/baariin tai ravinteliin, sinun on ihasteltava yhtä patsasta. Jos matka alkoi esim. Kettuvaarantieltä ja ensimmäinen pysähdys oli sovittu Fransmanniin, ei matkalla kuitenkaan ollut patsasta. Nou hätä! Seuraava pysäkki oli Ilosaaressa, jossa patsaita on useampiakin. Joku jopa tiesi kertoa patsaista jotakin muille ja selfieitä otettiin ahkerasti, kunnes matka jatkui nyt oikeutetummin Vispiläkauppaan tai Bepop Streetiin. Pääasia, että taideteosten ja pubien määrä oli sama, tapahtumien järjestyksellä ei enää viime aikoina ollut merkitystä. Ajan saatossa idea laajenikin, mutta nimi pysyi samana. Viimeksi - vuosi, pari sitten tehdyllä kierroksella? - tilanne oli se, että koska joukossamme oli tavalla tai toisella liikuntarajoitteisia, ei toimintasäde ollut kovin pitkällä Joensuun keskustasta. Niin ollen patsaista oli luovuttu jo ajat sitten ja siirrytty käytäntöön, että yhtä taideteosta kohti pääsi yhteen baariin. Ja taideteoksiahan on keskustassa todella paljon, kun vaan osaa etsiä ja pitää kaupungilla liikkuessaan silmänsä auki - jo pelkästään kävelykadulla ja torin liepeillä on äkkiä arvioituna ehkä jopa 10 taideteosta; Kosiosusi, Morshukka, kävelykatuun upotetut taideteokset, Ilves -patsas, sähkökaappitaideteokset Sinisellä virralla ja Siltakadulla...  Koko kaupungin julkiset taideteokset on listattu Joensuun taidemuseon sivuilla ja sieltäpä saatan kesällä etsiä uutta suuntaa kulkemisilleni...

Keksin myös lisää kierroksia, kun tänään muistelin perjantaista viestittelyäni veljeni kanssa, joka oli tuolloin Terden avajaisissa Utrassa ja kaipaili minua sinne. Totesin olevani matkalla, muuten varmaankin olisin siellä. Eräässä aamuisessa keskustelussa tuli puheeksi lähestyvä kesälomani ja siitäpä muistuikin mieleeni aiemmat kesälomatapaamiset veljen kanssa - ja siitä se idea sitten lähti! Koskapa en juurikaan pidä Hartwallin lonkerosta vaan lempparini on jotain aivan muuta - lonkeroa kuitenkin - heitin hatusta kierroksen; kotoa Jokiasemalle, Jokiasemalta Kuunari Elinalle, Kuunari Elinalta Terdelle Utraan. Ja koko matka käytännössä rantaraittia pitkin maisemia samalla ihaillen. Tai jos haluaa laajentaa eikä pysytellä pelkästään rantaraitilla, voi poiketa Elinalta 60´s Palaveriin ja siitä vielä Päivänurmen toripubiin, josta matka jatkuisi vapaavalintaisesti joko suorinta tietä tai rantaraittia pitkin Utraan Terdelle. Tämä kierros ei kuitenkaan ole kiireisen hommaa vaan siitä saa kaiken irti, kun varaa aikaa, rentoa asennetta, rahaa ja... aikaa.