Kille Kirva ja Leo Leppäkerttu avartavat maailmaansa.

Varoitus! Sisältää tekstiä, joka voi järkyttää herkimpiä sieluja. Kaikki osapuolet selvisivät tapahtumista erittäin lievin kolauksin.

Kille Kirva ja Leo Leppäkerttu päättivät lähteä maailmalle. He etsivät keskustan linja-autopysäkillä sopivan uhrin jalkoja ja kun eräs pahaa aavistamaton, suht vaaleajalkainen uhriksi sopiva istuutui lepuuttamaan jalkojaan ja odottamaan sateen laantumista sekä linja-auton saapumista, he näkivät tilaisuutensa tulleen. 

"Haa" Tuossa! Tuonne!" Leo Leppäkerttu rohkaisi mielensä ensin. Hän hyppäsi sulavasti ihmisen oikeaan jalkaan. Kille Kirvakin uskaltautui laskeutumaan jalalle. Hän valitsi laskeutumisalustakseen vasemman pohkeen. Jalkojen jatke näki linja-auton saapuvan ja askelsi reippaasti sisään kulkuvälineeseen.  "Hehhehheh hee, he hee... Kjäh, kjäh! Se ei huomannut mitään - huomasitko?!! Me päästiin jo näin pitkälle, eikä meidän tarvinnut maksaa siitepölyn hiukkastakaan. Tästä se maailman valloitus alkaa!" Kille Kirva erehtyi äännehtimään kamulleen, kun pahaa edelleen aavistamaton jalkojen jatke oli istahtanut linja-auton penkkiin. Silloin ihminen huomasi tunsi jaloissaan ylimääräistä painolastia. 

Ihminen katsoi toista jalkaansa, huomasi Leo Leppäkertun, kaivoi puhelimensa esiin, otti Leosta kuvan - ja päätti antaa Leolle ilmaisen kyydin määränpäähänsä - mikä hän olisi estämään söpön, pienen, punaisen leppäkertun maailman avartumista? Killen huomattuaan hän sen sijaan suorastaan säikähti. Kaupunkilaistuneella maalaisella ei näemmä ollut erityisen hyvää tartuntapintaa siihen, mikä eläin on vaarallinen ja mikä ei - ja refleksinä hän antoi Kille Kirvalle näyttävän luunapin näpsäyttäen tämän kauas, kauas pois pohkeestaan. Kille lensi, lensi ja lensi. Hämmentyneenä hän pyöri ja pyöri ilman halki. Hän yritti räpsytellä pienen pieniä siipiään - ja sai kuin saikin ilmaa niiden alle. Juuri sillä hetkellä linja-auton ovella seisonut toinen ihminen käännähti sulavasti niin, että ilmavirta käänsi Killen lentolinjaa ohjaten Killen lopulta ulos linja-autosta. Ovi painui kiinni Killen edestä. Kille huokasi syvään, oikoi kirvan karvansa - muuten hän oli selviynyt vahingoittumatta -  ja päätti jäädä odottamaan ystävänsä Leon paluuta. Kirva -nuorukainen oli varma, että Leo palaisi - ellei muuten, niin ainakin kehuskellakseen Killelle päässeensä niinkin pitkän matkan kuin neljän kilometrin päähän! "Olihan kokemus", Kille huokaisi - ja suunnitteli jo seuraavia hullutuksia ja ideoita, joita esittelisi rakkaalle ystävälleen Leo Leppäkertulle tämän palattua.

Kiintymys.

Sie kyllä kiinnyt aika helposti nuihin työkavereihin ja -paikkoihin, kaveri totesi kävelyllä. Totta. 

Puheenaihe vaihtui, mutta kotona lausahdus palasi mieleen. Joku sanoi joskus, että ei monella ole noin paljon kanssa käymistä entisten työkavereiden kanssa. Totta. Joku on tullut toivottavasti jäädäkseen - aikuisiällä saatuja ystäviä, monille harvinaista herkkua -, mutta Joku on vain hyvän päivän tuttu. Väitän, että herkkyyteni ja empaattisuutenikin vaikuttavat asiaan. Toisaalta kiintyminen on hyvä, mutta toisaalta sillä aiheuttaa myös itselleen kipua. 

Kiinnyn myös esineisiin helposti.

Muistan tirauttaneeni pari kyyneltä, kun jouduin heittämään täydelliset farkut roskiin. Asiassa oli lieventävänä asianhaarana se, että farkut olivat kärsineet pyöräkolarissa ja äitini oli paikannut niitä polven kohdalta edustuskelpoiseksi. Kun farkut alkoivat ratkeilla myös monesta muusta kohti niin, ettei niitä voinut enää paikata, käytin niitä sitkeästi edelleen vähintäänkin vapaa-ajalla. Lopulta tuli kuitenkin aika luopua niistä, niin täydellisen kokoisista, täydellisen hintaisista ja täydellisen pituisista Onlyn farkuista - vain vajaa kahden vuoden yhteiselon jälkeen. Muistan vieläkin, kuinka avasin roskakaapin ja juhlallisesti asetin farkut roskakoriin - ei niitä sinne voinut vain viskata, mitä siitäkin olisi tullut!

Muistan haikean tunteen, kun tajusin, että yli 20 vuotta kestänyt yhteinen taipaleeni polkupyöräni kanssa on viisainta saattaa päätökseen. Punainen paholainen alkoi niksua, naksua ja natista niin, että korviani särki pyöräillessä. Yritin antaa ensiapua itse ja etsin vertaisapua kavereilta, jotka myös pyöräilevät paljon, mutta lopulta se oli myönnettävä: omat konstit loppuivat. Marssin pyörähuoltoon kuulemaan diagnoosin. Kerroin äänistä ja muista havainnoistani ja Asiantuntija tutki pyörän. Tuomio oli tyly: Punaisen paholaisen takapuolella oli suurin korjaustarve, muutama muukin pienempi juttu kaipaisi huomiota, mutta kannattaisi myös harkita hänen päästämistään paremmille pyöräilypoluille. Asiantuntija saisi kyllä hänet herätettyä henkiin, mutta hän melkein kyllä suosittelisi uuden hankkimista - olihan hinta-arvio vähintään 200 euroa. Mieluummin enemmänkin. Kiitin ja kerroin pohtivani asiaa - pyörä on lähes päivittäinen kulkuvälineeni ja silloin elettiin koronarajoitusten aikaa ja polkupyöriä oli hankala saada. Pyörien tutkiminen netistä, pyöräliikkeiden kiertely ja myyjien jututtaminen kuluttaisi aikaani ja hermojani. Paljon. Viesti ystävälle pelasti ja eipä aikaakaan, kun minulla oli lähes uusi, hänelle ylimääräiseksi jäänyt, pyörä käytössäni. Ja Punainen paholainen pyörimässä nurkissa - luopuminen on haastavaa. 

Myönnän, että olen kiintynyt perintöhuonekaluihini; mummolleni 1960-luvulla hankittuun tv-tuoliin ja mummini minulle, silloiselle köyhälle opiskelijalle lahjoittamiin ruokapöytään ja tuoleihin. Jopa siinä määrin, että olen kunnostanut jälkimmäiset, että ne kestäisivät pidempään käytössäni - tunnearvo on tärkein. 

Myönnän alkuperäiseen, tämän julkaisun kirjoittamiseen johtaneeseen, lausahdukseen liittyen: vuosien varrella eri työpaikoissa on ollut monien henkilöiden läksiäisiä. Äkkipäätään muistan vain yhdet läksiäiset, joihin osallistuin ja joissa en vuodattanut edes paria kyyneltä tai joutunut nieleskelemään liikutuksesta. 

Myönnän, että aioin ensin kirjoittaa kiintyväni myös esineisiin ja paikkoihin helposti. Tätä kirjoittaessa totesin kuitenkin, että paikat voi melkein jättää laskuista. Mietin. Mietin. Ja mietin. En keksi paikkaa, johon olisin kiintynyt. Siis fyysistä paikkaa. Siinä määrin, kuin mitä olen tai olen ollut kiintynyt edellä mainittuihin esineisiin tai irtaimistoon. Koti on tietenkin koti, mutta en usko, että siihen kuitenkaan niin paljon kiintymystä kohdistuu kuin edellä mainittuihin. Vanhempieni työpaikka oli minulle monestakin syystä lapsena kuin kolmas koti, samoin mummola aikanaan neljäs... Mutta tällä hetkellä ei oikeastaan ole sellaista kiintymykseni varastanutta paikkaa... Paitsi ehkä tietyssä määrin kotipaikkakunta Juuka ja nykyinen kotikaupunki Joensuu. Ja Lissabon. Eli laajahkot paikat, tietyt paikkakunnat. Oletan tämän johtuvan suhteellisen monesta muutostani  - n. 15 - ja siitä, ettei mikään asuinpaikka syystä tai toisesta ole ollut kovin pysyvä tai kiintymystä muuten herättävä. Joka tapauksessa - on kuitenkin myös paikkoja, joihin kiinnyn. On monia asioita, joihin kiinnyn. Elottomia. Elollisia. Nisäkkäitä. Irtaimistoa. Olkoon niin. Parempi tuntea kuin olla tunteeton. 

Ajatelma valkoisesta.

Valkoinen. Suljettujen silmien läpi tunkeutuva valkoinen. Ahdistava valkoinen.

Hyökkäävä valkoinen seinä. Valkoinen katto muuttuu mustaksi. Säkenöi.

Valkoinen. Ahdistava valkoinen. 

Pitkäaikainen ajatus valkoisesta.

Valkoinen vaate ahdistaa. Saa tuntemaan siltä kuin yrittäisi olla hyvempi ihminen. Saa tuntumaan feikiltä. Puhtaalta. Viattomalta. 

Valkoinen. Hyvempi. Ihmiset korjaavat "ei, vaan parempi." Minä korjaan "ei, vaan hyvempi. Se kuvastaa paremmin sitä tunnetta." Parempi ihminen. Ei anna kuvaa siitä hyveellisestä hyssykästä, jollaiseksi tunnen itseni pitäessäni valkoista vaatetta. Siksi hyvempi, olkoonkin kieliopillisesti väärin. Olkoonkin.

Humps.

 Päässä kumisee. Humisee. Silmissä sumenee. Ikään kuin irtaannun ruumiistani, katselen kävelyäni ulkopuolisen silmin. Tunnen kurkussani epämääräisen tunteen. Ei kiristystä, ei kuristusta, ei ns. pala kurkussa. Hyvin epämääräinen tunne, joka säteilee korviin.

Korvat lukkiutuvat. Nielaisen. Korvat avautuvat. Himpun. Jatkan kävelyä. Mieleni tekisi vain lukittautua neljän seinän sisään - ja sitä myöten olen ostoksetkin tehnyt. Luulen melko vahvasti, että kyse on jonkinasteisesta paniikkikohtauksesta. Olen keskustellut aiempina vuosina saamistani samantyyppisistä tuntemuksista vertaisasiantuntijan kanssa ja saanut myös häneltä silloiselle(kin) oletukselleni vahvistuksen. Tiedän siis, mitä tehdä nyt: kiinnitä huomiosi johonkin yllättävään. Huolimatta ruokien kylmäketjun katkeamisvaarasta alan katsella ojan pohjalle päin. En oksentaakseni. Ei sekään kaukana ole. 

Katselen. Ojan pohjalle, ojan pientareelle. Kukkia, höytyviä, kärpäsiä. Kärpäsiä kukissa! Mustaa keltaisella! Vaaran väriyhdistelmä - siitäpä otan kuvan. Kuvan. Kuvan. Ja vielä kerran kuvan. Olotila meni ohi - tällä kertaa. Nyt tiedän pystyväni voittamaan sen jälleen. Pystyn siihen - kuten moneen muuhunkin asiaan. 

Kierroksia, kierroksia...

Edellisessä julkaisussani kerroinkin käyneeni Joensuun Matkailuoppaiden Patsaita ja muistomerkkejä -kävelykierroksella. Tämä kirvoitti muistoja mieleen. 

Kyseisen kävelykierroksen siirtymäajoilla ja -matkoilla tuli kerrottua oppaalle entisen työpaikan "minun ihmisteni" kanssa kehittämästäni pubi-patsaskierroksesta. Lyhyesti ja ytimekkäästi kerrottuna idea on se, että ennen kuin voit mennä yhteenkään pubiin/baariin tai ravinteliin, sinun on ihasteltava yhtä patsasta. Jos matka alkoi esim. Kettuvaarantieltä ja ensimmäinen pysähdys oli sovittu Fransmanniin, ei matkalla kuitenkaan ollut patsasta. Nou hätä! Seuraava pysäkki oli Ilosaaressa, jossa patsaita on useampiakin. Joku jopa tiesi kertoa patsaista jotakin muille ja selfieitä otettiin ahkerasti, kunnes matka jatkui nyt oikeutetummin Vispiläkauppaan tai Bepop Streetiin. Pääasia, että taideteosten ja pubien määrä oli sama, tapahtumien järjestyksellä ei enää viime aikoina ollut merkitystä. Ajan saatossa idea laajenikin, mutta nimi pysyi samana. Viimeksi - vuosi, pari sitten tehdyllä kierroksella? - tilanne oli se, että koska joukossamme oli tavalla tai toisella liikuntarajoitteisia, ei toimintasäde ollut kovin pitkällä Joensuun keskustasta. Niin ollen patsaista oli luovuttu jo ajat sitten ja siirrytty käytäntöön, että yhtä taideteosta kohti pääsi yhteen baariin. Ja taideteoksiahan on keskustassa todella paljon, kun vaan osaa etsiä ja pitää kaupungilla liikkuessaan silmänsä auki - jo pelkästään kävelykadulla ja torin liepeillä on äkkiä arvioituna ehkä jopa 10 taideteosta; Kosiosusi, Morshukka, kävelykatuun upotetut taideteokset, Ilves -patsas, sähkökaappitaideteokset Sinisellä virralla ja Siltakadulla...  Koko kaupungin julkiset taideteokset on listattu Joensuun taidemuseon sivuilla ja sieltäpä saatan kesällä etsiä uutta suuntaa kulkemisilleni...

Keksin myös lisää kierroksia, kun tänään muistelin perjantaista viestittelyäni veljeni kanssa, joka oli tuolloin Terden avajaisissa Utrassa ja kaipaili minua sinne. Totesin olevani matkalla, muuten varmaankin olisin siellä. Eräässä aamuisessa keskustelussa tuli puheeksi lähestyvä kesälomani ja siitäpä muistuikin mieleeni aiemmat kesälomatapaamiset veljen kanssa - ja siitä se idea sitten lähti! Koskapa en juurikaan pidä Hartwallin lonkerosta vaan lempparini on jotain aivan muuta - lonkeroa kuitenkin - heitin hatusta kierroksen; kotoa Jokiasemalle, Jokiasemalta Kuunari Elinalle, Kuunari Elinalta Terdelle Utraan. Ja koko matka käytännössä rantaraittia pitkin maisemia samalla ihaillen. Tai jos haluaa laajentaa eikä pysytellä pelkästään rantaraitilla, voi poiketa Elinalta 60´s Palaveriin ja siitä vielä Päivänurmen toripubiin, josta matka jatkuisi vapaavalintaisesti joko suorinta tietä tai rantaraittia pitkin Utraan Terdelle. Tämä kierros ei kuitenkaan ole kiireisen hommaa vaan siitä saa kaiken irti, kun varaa aikaa, rentoa asennetta, rahaa ja... aikaa. 

Linssilude

 "Sitä oltiin taas lehteenkin päästy!" aloitti entinen työkaveri, kun soitti minulle työasiassa. "Miten niin, taas, enhän mie oo ollu viimeksi kuin... 2016 lehdessä?" Vastaus kuului, että eipä sitä kovin moni niinkään usein ole...

Jep. Miellän itseni enemmänkin kuvaajaksi kuin kuvattavaksi, olivatpa olosuhteet mitkä ja millaiset hyvänsä. Kaksoisleuka ja niin pois päin 😛 Kuvaan kameralla, kännykällä ja sanoilla. Sanoilla kirjallisesti paremmin kuin suullisesti. Osaan kuitenkin tarvittaessa vakuuttaa myös suullisesti. Kun vain maltan miettiä, mitä suustani päästän. Ja kun minun annetaan miettiä eikä harhauteta muihin ajatuksiin puhumalla päälle. Minä osaan malttaa, ja kun maltan, osaan!

Miksi sitten olen ollut näinkin useasti lehdessä? Ja nimenomaan maakuntalehdessä? Ensimmäiseen kysymykseen on helppo vastata: liikun paljon yleisillä paikoilla ja jos minulta kysytään jotain, vastaan. Tuon mielelläni mielipiteeni julki. Osaan myös tarvittaessa perustella ne. Ja hyvin. Välillä saatan miettiä jälkikäteen, mitä suustani tulinkaan päästelleeksi, mutta onneksi nämä toimittajat ovat ammattilaisia ja osaavat sensuroida sieltä turhat löpinät pois ja jättää ydinsanoman. 

Siihen en kyllä osaa vastata, miksi olen ollut niin "usein" lainattavana ja kuvattavana juuri maakuntalehdessämme Karjalaisessa enkä esim. paikallistakin paikallisemmassa Karjalan Heilissä - joka on vuosikausia ollut ja on edelleenkin mainio lehti (ainakin jos heittää välissä nykyään väkisin tulevan yläilmoihin liittyvän läpyskän heti avaamatta paperinkeräykseen kulkematta asunnon kautta). Usein siinä tuntuu olevan jopa enemmän luettavaa kuin Karjalaisessa... Tuleva Itäsuomalainen (nykyinen Viikko Pohjois-Karjala) ja Vaarojen Sanomat taas - noh, pieni levikki, ja toisaalta taas en ehkä kuitenkaan niin paljon liiku missään, missä heidän toimittajiinsa voisi törmätä. Vaikka lähes kuukausittain juukailuakin harrastan. 

Eli sitten vaan suunnittelemaan seuraavaa linssiluteena oloa. Vuonna 2016 jutun aiheena oli tukin uitto, viime viikonloppuna patsaat ja muistomerkit. Seuraava meikäläisen patsastelu tulisi siis loogisesti olla vuonna 2032 ja minkäs tiimoilta? Mitä tapahtuu vuonna 2032? Onko silloin edes lehteä, jossa paistatella? Täytyykö minun etsiä joku uusi paikka auringossa? Hmm...

Muutos

Mitä minä tarvitsen? Mikä minulle on parasta juuri nyt? Mikä minulle tekee hyvää? Mitä minä haluan?

Ajattelutapani on muuttunut, havahduin tänään. Moni sanoisi, että väärään suuntaan, mutta kun kyseessä olen minä - suunta on oikea, uskokaa pois. 

Aiemmin olen aina ajatellut ensin muita ja sitten, jos edes sitten, itseäni. Kliseisesti elämä on opettanut. Haastavaa tämän uuden ajattelutavan kanssa on edelleen aika ajoin, mutta esimerkiksi tänään puhuttuani Virallisen henkilön kanssa jalkani veivät minut automaattisesti kantakahvilaani paikkaamaan väliin jääneen iltapäiväkahvin aiheuttaman kofeiinipuutoksen. Sieltä lähdin pirteämpänä kohti polkupyörääni, kunnes hoksasin pyörälle jo saavuttuani, että ei minulla oikeasti ole mikään kiire. Mihinkään. 

Mikä minulle juuri nyt tekisi hyvää? Mikä tuntuisi hyvältä? Mitä voisin tehdä, syödä tai juoda? Onko loppujen lopuksi pakko tehdä mitään? Miten voisin välttää kaikenlaisen vapaa-ajalla tekemisen ja suorittamisen? Hetken kaupungilla hortoilun jälkeen olin saanut vastaukseni. Harmaat aivosoluni olivat suorastaan läväyttäneet vastauksen päin näköäni kesäisen auringonpaisteen motivoimana. Ne olivat suorastaan kirkuneet minulle, mikä tekee hyvää. Mitä tarvitsen juuri nyt. Monet tekijät yrittivät lyödä kapuloita rattaisiin sen minkä ehtivät, mutta lopulta pääsin valmiin pöydän ääreen. Ah, kuinka rentoa - ja juuri sitä, mitä nyt, juuri tällä hetkellä, tarvitsen. 

Sattumalta tapasin myös siskontyttöni eikä sekään yhtään hullumpaa ollut, mukava kahdenkeskinen rupatteluhetki 😄