Katsaus menneisyyteen

Etsin tiettyä tekstiä koneelta, mutta en löytänyt. Jatkan etsimistä paremmalla aikaa, keskellä yötä ei ehkä kannata supertuloksia odottaakaan mistään. Löysin kuitenkin jotain - todisteen siitä, että nuorempana olen osannut myös suuttua ja olla vihainen 😮 Siinäpä taito, jota pitäisi ehkä harjoittaa enemmän nykyäänkin - kirjoittamisen ohella.

Sulake multa kärähti

luolanainen mussa kai ärähti

ku kämppis alko isotella

mulle syyttä vihotella

Mikä se luulee mun olevan?

Pitäskö sen ottaa yks D…an?

Mitä hemmettiä, mitä piruu

se antaa mun vihas viruu?

Nyt mä nääs sitä inhoon

toivottavasti vaipuu het’ unhoon.

En oo sille tehny mitää

mut en voi sopuukaan väkisin yllä pitää.

Ku se mua syyttelee vaa

en voi vuosia asuu sen kaa.

Siispä hain uutta asuntoo,

se jopa kohottas mun kuntoo.

Koska mä alkasin pyöräillä, 

terveyteni kans hyöräillä.

Ei menis rahaa bussilippuun,

vois ehkä jopa sijottaa kultahippuun.

No asunto ei kovin äkkii vaihdu

eikä mun varautuneisuuskaan pian haihdu.

En taida kolmoshuoneen asukkiin enää luottaa-

se mulle vaan verenpainetta tuottaa.

Jospa valituksen lopettasin tähän,

hillitsisin kiukkuuni vähän. 

Onnistuuhan se, tiedän sen – 

kuten senki, et v…..luu siedä en. 

Helatorstain lihasmuisti

Lihasmuisti on jännä juttu. En ole mikään biologian maisteri, mutta välillä - kuten tänään - sitä havahtuu ihmettelemään, miten ihminen on rakennettu ja miten jokaisella osasella on tarkoituksensa.

Sateisen helatorstain kunniaksi hidas aamu. Torkutin kelloa. Herättyä tein pakolliset toimenpiteet, sitten telkusta Pluto TV auki ja sieltä vanha suosikkini Siskoni on noita. Sivusilmällä Piperin, Pruen ja Phoeben yliluonnollisia seikkailuja, samalla ruotsin kielen kertausta Duolingossa, epämääräisiä ajatuksia takaraivossa. Viestittelyä ystävien kanssa. Epämääräisiä ajatuksia takaraivossa. Päätös, että en lähdekään tänään tietovisaan, vaikka ensin meinasin. Kehtuuttaa. Nyt on hidas aamu. Hidas päivä. Olkoon hidas iltakin. Ei huvita tehdä mitään. Mietin kuitenkin, mitä tekisin, koska ne epämääräiset ajatukset liittyvät siihen, että PITÄISI tehdä jotain. AINA pitäisi tehdä jotain. Vaikka ei pitäisikään. Ne epämääräiset ajatukset liittyvät siihen, että tavaraa on liikaa. Töitä on liian vähän. Ystäviä ja hyvää tarkoittavia ihmisiä on paljon.

APPPAPPAPPPAAA! Eipäs eksytä aiheesta. Lihasmuistista. Kun tuosta hitaasta aamusta tokenin syötyäni aamupalan, totesin, että nyt tehdään jotain. Jotain, jota olen vältellyt pitkään, mutta joka vain pahenee välttelyllä. OMPELUA. Korjausompelua. Käsin. 

Nimikkopipo. Ainut olkalaukku, johon todistuskansio mahtuu. Uusimmat, siskolta saadut, collegehousut. Nimikkopiposta korjailin takaraivon saumoja. Olkalaukusta korjasin vuosia repsottaneen olkahihnan. Collegehousuista purkaantumaan lähteneet saumat. En ole mikään mestariompelija, mutta toivon, että karhunlangalla nuo vielä jonkin verran kestävät. Kunnes löydän joskus korvaajat. 

Langan saaminen neulan silmään aiheutti haasteita. Jopa isosilmäisimpään neulaan. Tiedän, että minulla on huono näkö, mutta se on korjattu laseilla. Tiedän, että asunnossani on hämärä valaistus, mutta sen korjasin spottivalolla. Silti istuessa homma ei luonnistunut. Kun käännyin ja nousin seisomaan - avot! Kauan ei nokka tuhissut, kun lanka oli neulan silmän läpi. Ompelua. Päättelyä. Uusi korjattava. Uusi yritys ja erehdys - ei onnistu vieläkään istualtaan. Noustaanpa seisomaan - avot! Ja sama vielä useamman kerran, koska aina en osannut langan pituutta arvioida ensi yrittämällä ja jouduin ompelemaan samaa korjattavaa uudestaan ja uudestaan. Lopulta kaikki oli ohi. 

Tyytyväisenä katselin kätteni jälkiä. Ja pohdin, että olipa muuten homma saada lanka neulan silmään. Ja siitä se ajatus sitten lähti. 

Sanotaan, että kun kerran oppii pyöräilemään, sen osaa aina piiiiiiiiiitkän tauonkin jälkeen. En tiedä, en ole juuri pitänyt taukoa sen jälkeen, kun opin pyöräilemään. 

Olen huomannut, että kun on tottunut kirjautumaan tietokoneelle istualtaan tai vähintäänkin kädet tietyssä asennossa, pieninkin ero asentoon aiheuttaa epäonnistumisen. Kun asento on sama, pääset kirjautumaan sisään suit sait! 

Väitän, että olen aikoinaan oppinut sujauttamaan langan neulan silmään seisaaltani - kenties ensin katselemalla vierestä, kun äiti tai mummi on näyttänyt, miten se tapahtuu ja sen jälkeen kokeilemalla itse. En tiedä, en muista. Mutta näyttää siltä, että lihas muistaa. 

Korvat kaupungilla

Olen utelias. Olen kielitaituri. Minulla on kielikorvaa. Olen tarkkakuuloinen. 

Edellä mainitut seikat aiheuttavat joskus tahatonta salakuuntelua julkisilla paikoilla. Riippuen aiheesta ja tilanteesta saatan olla jopa lähellä osallistua keskusteluun. Häpeämätöntä. Röyhkeää. Rohkeaa. Riippuen aiheesta ja tilanteesta.

Vuosia sitten venäjän kielen opettaja avoimessa ammattikorkeakoulussa kysyi ryhmältä, kuinka moni salakuuntelee kaupungilla. Kuinka moni höristää korviaan, kun kuulee venäjänkielistä puhetta? Noin puolet myönsi. Veikkaan, että todellisuudessa kuuntelijoiden määrä on vielä suurempi. Oman kokemukseni perusteella venäjä on sellainen kieli, jota on käytettävä, että se pysyy muistissa ja sitä uskaltaa puhua. Kun siis ruokakaupassa ohitse painelee rivakasti kaksi rouvaa, jotka puhuvat kovaan ääneen venäjää ja sieltä tunkeutuu alitajuntaan muutamia tuttuja sanoja, huomaan unohtuvani hetkeksi miettimään, mitähän ne muut sanat olivat. Kunnes todellisuus iskee ja on jatkettava ruokaostosten keräilyä.

Viime syksynä Amsterdamin lentokentällä odotellessani porttien aukeamista eteeni pysähtyi kaksi suht kovaan ääneen puhuvaa naishenkilöä. Lentokentän hälinänkin läpi tarkka korvani erotti muun kielen kuin englanti. Tapahtui se, mitä yleensä tällaisissa tilanteissa tapahtuu: kuuntelen automaattisesti tarkemmin arvuutellen, mikä kieli on kyseessä. Pitkään ei nyt tarvinnut arvuutella, kun sain selville, että portugali. Puhe jatkui ja jatkui ja minä häveliäisyyttäni lopetin kuuntelun melko pian. Kunnes. Koneessa huomasin, että naiset istuvat minun selkäni takana ja taukoamaton puhe jatkuu, hauskaa on ja läpi käydään mm. toisen naisen sisaren asioita. Naiset nauroivat keskenään ja nauroivat lentoemännän kanssa, joten luonnollisesti jopa hetken harkitsin yllättäväni heidät kääntymällä ja osallistumalla keskusteluun - varmaankin suurimmaksi osaksi vielä kuitenkin englanniksi, vaikka portugaliakin jonkun verran osaan. Luovuin kuitenkin ajatuksesta, koska vieruskaverini oli melko tuskastuneen oloinen. Tämä mieshenkilö loi naiskaksikkoon tuimia katseita lähes koko lennon ajan ja olisi selvästi halunnut naisten olevan häiritsemättä hänen istumistaan hauskanpidollaan. Kuvitelkaapa, mitä olisi tapahtunut, jos minäkin olisin hänen vierestään ruvennut kantavalla äänellä osallistumaan keskusteluun selkäni taakse, nyrjäytellen niskojani ja kiemurrellen penkilläni...

Alkuvuodesta Joensuun paikallisbussissa istuin luurit korvilla kuunnellen musiikkia. Eräällä pysäkillä kyytiin nousi ulkomaalainen kolmikko, vanhempi mies ja nainen sekä nuorempi nainen. He istahtivat vastapäätäni ja viereeni. Luurien läpi erotin, että he puhuvat jotain muuta kuin englantia ja PSIM! aivoni alkoivat pohtia, mitä. Korvani höristyivät. Jopa musiikin läpi olin jo erottanut muutamia sanoja tarkoituksettomasti. Italiaa. Ei ole espanjaa, ei portugalia, mutta ehkä italiaa... Häpeilemättä kolmikko ihmetteli Joensuuta ja yritin olla kuuntelematta. Kunnes tuli tilanne, jonka mietin voineen paljastaa sen, että ymmärrän heidän puheitaan. Jännä muuten, että sitä toivoo ettei paljastuisi "salakuuntelijaksi", vaikka jokainen ottaa julkisella paikalla puhuessaan riskin tulevansa kuulluksi. Mutta se tilanne: olimme Länsikadun liikenneympyrässä ja nuori nainen selittää käsittääkseni, että näitä on nyt tehty paljon Joensuuhun. Ja jompikumpi vanhemmista ihmisistä vastaa, että "on kuin Milanossa". Siinä vaiheessa hymyilin hieman, mutta toivoin, että he luulisivat minun hymyilevän musiikille luureissani 😄

Ja lopetin kuuntelemisen. 

Asioiden lokerointi

Minulla on tapana lokeroida asioita.

Työkaverini eivät tapaa ystäviäni ja kavereitani kuin vahingossa. Perheeni ei tapaa ystäviäni ja kavereitani kuin vahingossa. Tuo asia liittyy tähän ja ei liity tuohon. 

Olen miettinyt mistä lokerointi johtuu. Tunnistan kaipaavani järjestystä ja raameja elämään monella tavalla. Hallinnan tunnetta. Kun asiat ja tavarat ovat järjestyksessä, voin olla tehokas ja kaikki on selkeämpää. 

En koe ikinä esittäväni mitään eri henkilöiden kanssa tekemisissä ollessa. Olen oma itseni, koska voin fyysisesti pahoin mikäli esitän jotain. Haluan edetä ihmisten ja asioiden kanssa omaan tahtiini ja osin varmaan senkin vuoksi olen pitänyt eri sidosryhmäni erillään. Puhun ystävieni ja perheeni kanssa sellaisista asioista, joista en halua työkaverien kuulevan, joten varmistan asian pitämällä heidät erillään. Sama toisin päin.

Lokerointi muotoutuu. Muovautuu. Pikku hiljaa en koe pahaksi sitä, että osa perheestäni ja ystävistäni on tavannut toisensa - ovathan he kuulleetkin toisistaan paljon ja lähetelleet toisilleen terveisiä vaikka eivät ole tavanneetkaan. Olen jopa harkinnut "sekoittavani" tätä ihmispalettia jossain vaiheessa, mutta korona sotki sen idean. Viimeistään jokusen vuoden päästä minulla on toinen mahdollisuus laajentaa lokeroita - ja ehkä aion sen jopa käyttää. Vaikuttaahan siltä, että katastrofia siitä ei seuraa - vaikkakin esimerkkiotanta on pieni ja vahingossa saatu.

Vähäkin riittää

Huomioon ottaminen ja näin sen tunnustaminen, että toinenkin on olemassa ja merkityksellinen, on tärkeää, mutta se saa edelleen liian vähän huomiota tässä kovassa maailmassa. Pienelläkin sanalla tai teolla voi olla suuri merkitys, joka ei näy ainakaan heti ulospäin, mutta voi jäädä kaivelemaan kuulijansa sielun sopukoissa. 

Pieniä asioita. Pieniä sanoja. Pieniä tekoja. Tervehdys sisään astuessa ja kiitoksen huikkaus bussista poistuessa. Edes pieni nyökkäys ja vieno hymy sen merkiksi, että olet huomannut tutun vastaantulijan, vaikka et voikaan sanallisesti tervehtiä, koska selität jotain suu vaahdossa lenkkikaverillesi. Toisen asiakkaan kysymys "luetko iltapäivälehtiä", kun lopetat paikallislehden lukemisen - hän on juuri lopettanut iltapäivälehtien lukemisen ja lähtöä tehdessään tarjoaa lehtiä sinulle. Naapurin kanssa muutaman sanan, edes tervehdyksen, vaihto ohimennen tavatessa. Tulkkaus, kun huomaat, että esittelijältä puuttuu englanninkielinen esite ja sanavarasto on puutteellinen. Kuunteleminen eikä vain kuuleminen. Kannustavat sanat, vaikka joukkuekaveri laukoo ohi - yritys on ollut hyvä. 

En tiedä - tai ainakaan muista - miksi, milloin ja missä minua on opetettu tervehtimään naapureita, kiittämään bussikuskeja, pitämään ovia auki perässä kulkijoille, olemaan olematta hyökkäävä asenteissani, mutta olen kiitollinen siitä. Ja siitä, että en ole antautunut sille itsekkyydelle, jota tässä maailmassa pärjääminen tuntuisi välillä vaativan. Ehkä juuri siksi jään joskus nuolemaan näppejäni. Ehkä siksi tuntuukin erityisen hyvältä, kun sählykaveri (kuulemma) hienon onetimerini jälkeen osoittaa arvostustaan fistbumpilla ja sanoin. Ehkä siksi hän saa minut hämilleni. Ehkä siksi yllätyn. 

Kille Kirva ja Leo Leppäkerttu avartavat maailmaansa

Varoitus! Sisältää tekstiä, joka voi järkyttää herkimpiä sieluja. Kaikki osapuolet selvisivät tapahtumista erittäin lievin kolauksin.

Kille Kirva ja Leo Leppäkerttu päättivät lähteä maailmalle. He etsivät keskustan linja-autopysäkillä sopivan uhrin jalkoja ja kun eräs pahaa aavistamaton, suht vaaleajalkainen uhriksi sopiva istuutui lepuuttamaan jalkojaan ja odottamaan sateen laantumista sekä linja-auton saapumista, he näkivät tilaisuutensa tulleen. 

"Haa" Tuossa! Tuonne!" Leo Leppäkerttu rohkaisi mielensä ensin. Hän hyppäsi sulavasti ihmisen oikeaan jalkaan. Kille Kirvakin uskaltautui laskeutumaan jalalle. Hän valitsi laskeutumisalustakseen vasemman pohkeen. Jalkojen jatke näki linja-auton saapuvan ja askelsi reippaasti sisään kulkuvälineeseen.  "Hehhehheh hee, he hee... Kjäh, kjäh! Se ei huomannut mitään - huomasitko?!! Me päästiin jo näin pitkälle, eikä meidän tarvinnut maksaa siitepölyn hiukkastakaan. Tästä se maailman valloitus alkaa!" Kille Kirva erehtyi äännehtimään kamulleen, kun pahaa edelleen aavistamaton jalkojen jatke oli istahtanut linja-auton penkkiin. Silloin ihminen huomasi tunsi jaloissaan ylimääräistä painolastia. 

Ihminen katsoi toista jalkaansa, huomasi Leo Leppäkertun, kaivoi puhelimensa esiin, otti Leosta kuvan - ja päätti antaa Leolle ilmaisen kyydin määränpäähänsä - mikä hän olisi estämään söpön, pienen, punaisen leppäkertun maailman avartumista? Killen huomattuaan hän sen sijaan suorastaan säikähti. Kaupunkilaistuneella maalaisella ei näemmä ollut erityisen hyvää tartuntapintaa siihen, mikä eläin on vaarallinen ja mikä ei - ja refleksinä hän antoi Kille Kirvalle näyttävän luunapin näpsäyttäen tämän kauas, kauas pois pohkeestaan. Kille lensi, lensi ja lensi. Hämmentyneenä hän pyöri ja pyöri ilman halki. Hän yritti räpsytellä pienen pieniä siipiään - ja sai kuin saikin ilmaa niiden alle. Juuri sillä hetkellä linja-auton ovella seisonut toinen ihminen käännähti sulavasti niin, että ilmavirta käänsi Killen lentolinjaa ohjaten Killen lopulta ulos linja-autosta. Ovi painui kiinni Killen edestä. Kille huokasi syvään, oikoi kirvan karvansa - muuten hän oli selviynyt vahingoittumatta -  ja päätti jäädä odottamaan ystävänsä Leon paluuta. Kirva -nuorukainen oli varma, että Leo palaisi - ellei muuten, niin ainakin kehuskellakseen Killelle päässeensä niinkin pitkän matkan kuin neljän kilometrin päähän! "Olihan kokemus", Kille huokaisi - ja suunnitteli jo seuraavia hullutuksia ja ideoita, joita esittelisi rakkaalle ystävälleen Leo Leppäkertulle tämän palattua.

Kiintymys

Sie kyllä kiinnyt aika helposti nuihin työkavereihin ja -paikkoihin, kaveri totesi kävelyllä. Totta. 

Puheenaihe vaihtui, mutta kotona lausahdus palasi mieleen. Joku sanoi joskus, että ei monella ole noin paljon kanssa käymistä entisten työkavereiden kanssa. Totta. Joku on tullut toivottavasti jäädäkseen - aikuisiällä saatuja ystäviä, monille harvinaista herkkua -, mutta Joku on vain hyvän päivän tuttu. Väitän, että herkkyyteni ja empaattisuutenikin vaikuttavat asiaan. Toisaalta kiintyminen on hyvä, mutta toisaalta sillä aiheuttaa myös itselleen kipua. 

Kiinnyn myös esineisiin helposti.

Muistan tirauttaneeni pari kyyneltä, kun jouduin heittämään täydelliset farkut roskiin. Asiassa oli lieventävänä asianhaarana se, että farkut olivat kärsineet pyöräkolarissa ja äitini oli paikannut niitä polven kohdalta edustuskelpoiseksi. Kun farkut alkoivat ratkeilla myös monesta muusta kohti niin, ettei niitä voinut enää paikata, käytin niitä sitkeästi edelleen vähintäänkin vapaa-ajalla. Lopulta tuli kuitenkin aika luopua niistä, niin täydellisen kokoisista, täydellisen hintaisista ja täydellisen pituisista Onlyn farkuista - vain vajaa kahden vuoden yhteiselon jälkeen. Muistan vieläkin, kuinka avasin roskakaapin ja juhlallisesti asetin farkut roskakoriin - ei niitä sinne voinut vain viskata, mitä siitäkin olisi tullut!

Muistan haikean tunteen, kun tajusin, että yli 20 vuotta kestänyt yhteinen taipaleeni polkupyöräni kanssa on viisainta saattaa päätökseen. Punainen paholainen alkoi niksua, naksua ja natista niin, että korviani särki pyöräillessä. Yritin antaa ensiapua itse ja etsin vertaisapua kavereilta, jotka myös pyöräilevät paljon, mutta lopulta se oli myönnettävä: omat konstit loppuivat. Marssin pyörähuoltoon kuulemaan diagnoosin. Kerroin äänistä ja muista havainnoistani ja Asiantuntija tutki pyörän. Tuomio oli tyly: Punaisen paholaisen takapuolella oli suurin korjaustarve, muutama muukin pienempi juttu kaipaisi huomiota, mutta kannattaisi myös harkita hänen päästämistään paremmille pyöräilypoluille. Asiantuntija saisi kyllä hänet herätettyä henkiin, mutta hän melkein kyllä suosittelisi uuden hankkimista - olihan hinta-arvio vähintään 200 euroa. Mieluummin enemmänkin. Kiitin ja kerroin pohtivani asiaa - pyörä on lähes päivittäinen kulkuvälineeni ja silloin elettiin koronarajoitusten aikaa ja polkupyöriä oli hankala saada. Pyörien tutkiminen netistä, pyöräliikkeiden kiertely ja myyjien jututtaminen kuluttaisi aikaani ja hermojani. Paljon. Viesti ystävälle pelasti ja eipä aikaakaan, kun minulla oli lähes uusi, hänelle ylimääräiseksi jäänyt, pyörä käytössäni. Ja Punainen paholainen pyörimässä nurkissa - luopuminen on haastavaa. 

Myönnän, että olen kiintynyt perintöhuonekaluihini; mummolleni 1960-luvulla hankittuun tv-tuoliin ja mummini minulle, silloiselle köyhälle opiskelijalle lahjoittamiin ruokapöytään ja tuoleihin. Jopa siinä määrin, että olen kunnostanut jälkimmäiset, että ne kestäisivät pidempään käytössäni - tunnearvo on tärkein. 

Myönnän alkuperäiseen, tämän julkaisun kirjoittamiseen johtaneeseen, lausahdukseen liittyen: vuosien varrella eri työpaikoissa on ollut monien henkilöiden läksiäisiä. Äkkipäätään muistan vain yhdet läksiäiset, joihin osallistuin ja joissa en vuodattanut edes paria kyyneltä tai joutunut nieleskelemään liikutuksesta. 

Myönnän, että aioin ensin kirjoittaa kiintyväni myös esineisiin ja paikkoihin helposti. Tätä kirjoittaessa totesin kuitenkin, että paikat voi melkein jättää laskuista. Mietin. Mietin. Ja mietin. En keksi paikkaa, johon olisin kiintynyt. Siis fyysistä paikkaa. Siinä määrin, kuin mitä olen tai olen ollut kiintynyt edellä mainittuihin esineisiin tai irtaimistoon. Koti on tietenkin koti, mutta en usko, että siihen kuitenkaan niin paljon kiintymystä kohdistuu kuin edellä mainittuihin. Vanhempieni työpaikka oli minulle monestakin syystä lapsena kuin kolmas koti, samoin mummola aikanaan neljäs... Mutta tällä hetkellä ei oikeastaan ole sellaista kiintymykseni varastanutta paikkaa... Paitsi ehkä tietyssä määrin kotipaikkakunta Juuka ja nykyinen kotikaupunki Joensuu. Ja Lissabon. Eli laajahkot paikat, tietyt paikkakunnat. Oletan tämän johtuvan suhteellisen monesta muutostani  - n. 15 - ja siitä, ettei mikään asuinpaikka syystä tai toisesta ole ollut kovin pysyvä tai kiintymystä muuten herättävä. Joka tapauksessa - on kuitenkin myös paikkoja, joihin kiinnyn. On monia asioita, joihin kiinnyn. Elottomia. Elollisia. Nisäkkäitä. Irtaimistoa. Olkoon niin. Parempi tuntea kuin olla tunteeton.