Reps! Räps! Let's go!

Nythän on kuulkaa niin, että tekis mieli vaan repäistä ja lähteä jonnekin. Siis ihan pidemmäksi aikaa. Toisaalta vähän jopa pelottaa, vähintäänkin jännittää. Etenkin kaikenlaiset asioiden järjestelyt, jos lähtee.

Epäilen, että vuoden vaihteesta alkanut tavaroiden ym. siivousvimmani sähköpostissa, varastossa ja kotona johtuu tästä. Alitajuisesti minua pusketaan yrittämään päästä eroon ylimääräisestä tavarasta, että joku päivä, kun saan tarpeekseni, vain otan ja lähden. Ei ole tavaran paljous esteenä. Asioiden järjestelyä toki riittänee siltikin, mutta helpompaa se joka tapauksessa olisi, en epäile hetkeäkään. 

Tämä toisaalta olisi ihan viisautta, ei täältä näytä töitä löytävän ja en ole kuitenkaan valmis vain lepäämään laakereillani. Opiskelukaan ei oikein onnistu, jos ei keksi alaa... Ja sitten olisi se oikeastaan vielä suurempi kysymys opintojen rahoituksesta. Eli ei kun vaan tyhjentelemään hyllyjä, kaappeja ja komeroita ja varautumaan irtiottoon. 

Leukojen loksuttelua, leukojen ja hampaiden kiristelyä...

Päivän hammaslääkärikäynti sai muistelemaan menneitä. Päivän käynnin anti olisi voinut olla positiivisempikin, mutta toisaalta - itsepähän olen leukojani loksutellut ja kiristellyt. Jännittänyt. Stressannut. 

Menin tapani mukaan ajoissa paikalle. Hyödynsin fasiliteetteja. Ihailin ilmeisesti Museovirastolta lainattuja tauluja seinillä; tutkailin näitä mustavalkoisia valokuvia kaikessa rauhassa askeliani tahallisesti hidastaen, hermostoani rauhoittaen. Ihailin katsettani hidastaen näitä mainioita tuokiokuvia Joensuusta 1940-, 1960- ja 1970 -luvuilta. Etenkin Utran tukinkokoamispaikalta näytteillä olleet kaksi kuvaa kiinnostivat, koska olin juuri sunnuntaina käynyt Utran saarilla pyöräilemässä ja yritin paikallistaa kuvat sinne rannoille, siinä kuitenkin epävarmaksi jääden. Rentouduin suht menestyksekkäästi. 

Minut kutsuttiin sisään. Alkulöpinöitten jälkeen tuoliin, asennon virittelyt, liina rinnuksille ja lasit vaihtoon. Homma hoitoon. 

Kuuntelin tarkkaan ohjeita. Ennakoinkin jotakin. Silmät pidin tiukasti kiinni, vaikka suojalasit valon takia vissiin ovatkin. On helpompi rauhoittaa itseään silmät kiinni. Sillä rauhoitusta minä kaipasin, vaikka en hammaslääkäriä pelkääkään; ei pelko, ei ahdistus vaan se jännitys, jännitys, jännitys... Helmasyntini. Jännitän lähes kaikkea, mitä vaan voi jännittää. Joskus se on hyväksikin, mutta tässä tilanteessa ei. Hampaiden kanssa ylipäätään ei. Kerroin tutulle hammaslääkärillekin, että leuat ovat olleet välillä kipeät ja epäilen sen johtuvan leukojen kiristelystä ja hampaiden narskuttelusta. Hän tutki, leuoissa ei mitään muuta vikaa kuin - rummun päristystä - hieman jännitystä! 😆 Sain ohjeet, mitä tehdä. Välillä tuolissa istuessa huomasin jännittäväni jälleen liikaa, ja tietoisesti liikuttelin käsiäni ja keskityin hengitykseen. Kuuntelin tutun hammaslääkärin rentoa keskustelua hoitajan kanssa. Onnistuin rentouttamaan itseäni. 

Päivän hammaslääkärikäynti itsessään ei varmaan olisi saanut muistelemaan menneitä, mutta kun sille paikan lohkeamisen vuoksi sovittiin vielä jatkoa, mieli vaelsi kotia kohti talsiessa menneeseen. Aiempiin hammaslääkärikokemuksiin. Ilmeisesti mitään kauhukokemuksia ei ole ollut, koska en pahemmin muista mitään käyntejä. Muutama juttu on kuitenkin jäänyt mieleen. Kuten oletettavasti ensimmäinen hammaslääkärikäyntini - tai pikemminkin sen jälkeiset hetket, kun äitini talutti minua kädestä kiinni pitäen Särkänmäellä, eli olen siis ollut esikoulussa. Mitään muuta en tuosta käynnistä muista. Tai mistään muistakaan käynneistä. Olettaa siis sopii, että ei ole mitään muistettavaa - ne ovat vain kokemuksia muiden joukossa. Ja vieläpä minun hyväkseni koettuja kokemuksia. Tiedän olevani onnekas siinä mielessä. Ai että. Ai ettien että...