Minua vaivaa FOMO. On vaivannut jo vuosia. Vuosikymmeniä. Ei ehkä ihan syntymästä asti, mutta läheltä pitää... Ja parantumista on havaittavissa.
FOMO. Fear of missing out. Pelko, että jää paitsi jostain. Ilman jotain. Ahdistus siitä, että jään paitsi jostain mielenkiintoisesta, hauskasta tai tärkeästä, mitä muut tekevät. Halu pysyä aina ajan tasalla siitä, mitä muut tekevät tai saavat.
"Saanko vielä...?" "Onko minulle asti jäätelöä?" "Öö... Osallistunko minäkin?" Kysymyksiä, joita esitin vuosien varrella. "Minä voin jäädä, ei minun tarvitse..." "Ei minua oikeastaan kiinnosta..." olivat suojamekanismeja; lauseita, joita lausahtelin.
Tungen nokkani joka paikkaan. Hyppään työpaikalla tai lähes missä hyvänsä keskusteluun kesken kaiken - vaivatta - vaikka kesken keskustelun, ja harvemmin nolaan itseäni vaikka niin teenkin. "Minäkin voisin kyllä oikeestaan lähteä..." "Minä voin tehä sen." "Minä lähen ainakin..." "Minä lähen vaikka yksin." On viime vuosien kehitys. Kehitykseksi sitä tosiaan sanoisin. Itsenäistymiseksi. En odota, lähtevätkö muut vaan lähden vaikka yksin. Uskon, että siivet kantavat. Että löydän uusia minun ihmisiä. Tosin samalla koen hylkääväni entiset ihmiset - vaikka en hylkäisi... Uskon, että ne ihmiset pysyvät, ketkä ovat pysyäkseen. Ketkä ovat niitä oikeita miun ihmisiä. Asuttiinpa lähekkäin tai ei. Nähtiinpä usein tai ei. Ne pysyvät, ketkä on tarkoitettu. Puhelinlangat laulaa.
