Lihasmuisti on jännä juttu. En ole mikään biologian maisteri, mutta välillä - kuten tänään - sitä havahtuu ihmettelemään, miten ihminen on rakennettu ja miten jokaisella osasella on tarkoituksensa.
Sateisen helatorstain kunniaksi hidas aamu. Torkutin kelloa. Herättyä tein pakolliset toimenpiteet, sitten telkusta Pluto TV auki ja sieltä vanha suosikkini Siskoni on noita. Sivusilmällä Piperin, Pruen ja Phoeben yliluonnollisia seikkailuja, samalla ruotsin kielen kertausta Duolingossa, epämääräisiä ajatuksia takaraivossa. Viestittelyä ystävien kanssa. Epämääräisiä ajatuksia takaraivossa. Päätös, että en lähdekään tänään tietovisaan, vaikka ensin meinasin. Kehtuuttaa. Nyt on hidas aamu. Hidas päivä. Olkoon hidas iltakin. Ei huvita tehdä mitään. Mietin kuitenkin, mitä tekisin, koska ne epämääräiset ajatukset liittyvät siihen, että PITÄISI tehdä jotain. AINA pitäisi tehdä jotain. Vaikka ei pitäisikään. Ne epämääräiset ajatukset liittyvät siihen, että tavaraa on liikaa. Töitä on liian vähän. Ystäviä ja hyvää tarkoittavia ihmisiä on paljon.
APPPAPPAPPPAAA! Eipäs eksytä aiheesta. Lihasmuistista. Kun tuosta hitaasta aamusta tokenin syötyäni aamupalan, totesin, että nyt tehdään jotain. Jotain, jota olen vältellyt pitkään, mutta joka vain pahenee välttelyllä. OMPELUA. Korjausompelua. Käsin.
Nimikkopipo. Ainut olkalaukku, johon todistuskansio mahtuu. Uusimmat, siskolta saadut, collegehousut. Nimikkopiposta korjailin takaraivon saumoja. Olkalaukusta korjasin vuosia repsottaneen olkahihnan. Collegehousuista purkaantumaan lähteneet saumat. En ole mikään mestariompelija, mutta toivon, että karhunlangalla nuo vielä jonkin verran kestävät. Kunnes löydän joskus korvaajat.
Langan saaminen neulan silmään aiheutti haasteita. Jopa isosilmäisimpään neulaan. Tiedän, että minulla on huono näkö, mutta se on korjattu laseilla. Tiedän, että asunnossani on hämärä valaistus, mutta sen korjasin spottivalolla. Silti istuessa homma ei luonnistunut. Kun käännyin ja nousin seisomaan - avot! Kauan ei nokka tuhissut, kun lanka oli neulan silmän läpi. Ompelua. Päättelyä. Uusi korjattava. Uusi yritys ja erehdys - ei onnistu vieläkään istualtaan. Noustaanpa seisomaan - avot! Ja sama vielä useamman kerran, koska aina en osannut langan pituutta arvioida ensi yrittämällä ja jouduin ompelemaan samaa korjattavaa uudestaan ja uudestaan. Lopulta kaikki oli ohi.
Tyytyväisenä katselin kätteni jälkiä. Ja pohdin, että olipa muuten homma saada lanka neulan silmään. Ja siitä se ajatus sitten lähti.
Sanotaan, että kun kerran oppii pyöräilemään, sen osaa aina piiiiiiiiiitkän tauonkin jälkeen. En tiedä, en ole juuri pitänyt taukoa sen jälkeen, kun opin pyöräilemään.
Olen huomannut, että kun on tottunut kirjautumaan tietokoneelle istualtaan tai vähintäänkin kädet tietyssä asennossa, pieninkin ero asentoon aiheuttaa epäonnistumisen. Kun asento on sama, pääset kirjautumaan sisään suit sait!
Väitän, että olen aikoinaan oppinut sujauttamaan langan neulan silmään seisaaltani - kenties ensin katselemalla vierestä, kun äiti tai mummi on näyttänyt, miten se tapahtuu ja sen jälkeen kokeilemalla itse. En tiedä, en muista. Mutta näyttää siltä, että lihas muistaa.
