Huomioon ottaminen ja näin sen tunnustaminen, että toinenkin on olemassa ja merkityksellinen, on tärkeää, mutta se saa edelleen liian vähän huomiota tässä kovassa maailmassa. Pienelläkin sanalla tai teolla voi olla suuri merkitys, joka ei näy ainakaan heti ulospäin, mutta voi jäädä kaivelemaan kuulijansa sielun sopukoissa.
Pieniä asioita. Pieniä sanoja. Pieniä tekoja. Tervehdys sisään astuessa ja kiitoksen huikkaus bussista poistuessa. Edes pieni nyökkäys ja vieno hymy sen merkiksi, että olet huomannut tutun vastaantulijan, vaikka et voikaan sanallisesti tervehtiä, koska selität jotain suu vaahdossa lenkkikaverillesi. Toisen asiakkaan kysymys "luetko iltapäivälehtiä", kun lopetat paikallislehden lukemisen - hän on juuri lopettanut iltapäivälehtien lukemisen ja lähtöä tehdessään tarjoaa lehtiä sinulle. Naapurin kanssa muutaman sanan, edes tervehdyksen, vaihto ohimennen tavatessa. Tulkkaus, kun huomaat, että esittelijältä puuttuu englanninkielinen esite ja sanavarasto on puutteellinen. Kuunteleminen eikä vain kuuleminen. Kannustavat sanat, vaikka joukkuekaveri laukoo ohi - yritys on ollut hyvä.
En tiedä - tai ainakaan muista - miksi, milloin ja missä minua on opetettu tervehtimään naapureita, kiittämään bussikuskeja, pitämään ovia auki perässä kulkijoille, olemaan olematta hyökkäävä asenteissani, mutta olen kiitollinen siitä. Ja siitä, että en ole antautunut sille itsekkyydelle, jota tässä maailmassa pärjääminen tuntuisi välillä vaativan. Ehkä juuri siksi jään joskus nuolemaan näppejäni. Ehkä siksi tuntuukin erityisen hyvältä, kun sählykaveri (kuulemma) hienon onetimerini jälkeen osoittaa arvostustaan fistbumpilla ja sanoin. Ehkä siksi hän saa minut hämilleni. Ehkä siksi yllätyn.
